Muuntohuumeilla tarkoitetaan huumausaineiden kaltaisia ja niiden tavoin käytettäviä aineita, joista on puhuttu useilla eri nimillä: design-huume, uusi psykoaktiivinen aine tai tutkimuskemikaali. Osa muuntohuumeista on ollut lääkekäytöstä poistettuja aineita, osa taas uuden tuotekehittelyn tuloksia.
Muuntohuumeiden yleistyminen on aiheuttanut huolta niin maailmalla kuin Suomessakin. Uusien psykoaktiivisien aineiden tuottamisessa ja markkinoinnissa liikutaan laillisen ja laittoman toiminnan rajamailla. Uusista aineista on tavallisesti saatavilla hyvin vähän tietoa, mutta niitä pidetään yleisesti riskinä ihmisten terveydelle. Tästä syystä ne halutaan kieltää.
Uusien aineiden saattaminen valvonnan piiriin tapahtuu kansainvälisen tai kansallisen sääntelyn tuloksena. Muuntohuumeet haluttaisiin saattaa mahdollisimman nopeasti valvonnan piiriin, mutta päätöksenteon pohjana pitäisi olla tutkimustietoon perustuvaa näyttöä aineista. Tilanne on jännitteinen, sillä ennen kuin aineet voidaan kieltää, kuluu aina aikaa tutkimustiedon hankkimiseen ja sen pohjalta arvion tekemiseen. Päätöksenteko on myös sitä hitaampaa, mitä useampi toimija siihen osallistuu.
Muuntohuumeita säädellään YK:n ja EU:n toimesta. Niiden rinnalla käytetään useissa eri valtioissa kansallista lainsäädäntöä. Valittavana on monenlaisia vaihtoehtoja. Valvonta voi olla ennakoivaa tai reaktiivista. Käytössä on huumausainelakia, lääkelakia, kuluttajansuojalakia tai kokonaan uutta, muuntohuumeita varten kehitettyä lainsäädäntöä.
Muuntohuumeiden tuotekehittely on viime vuosina kiihtynyt, mikä asettaa uusia haasteita valvonnalle. Myös suomalainen lainsäätäjä on toistuvasti joutunut ottamaan uudelleen kantaa muuntohuumeisiin. Lainsäädäntötutkimuksen piirissä puhutaan yleisemminkin osuvasti siitä, miten laista on nykypäivänä tullut ”nopeasti pilaantuva tuote”. Tuoreessa artikkelissa tarkastelemme, miten suhtautuminen muuntohuumeisiin on vaihdellut ja pohdimme, minkälaisia valvonnan muotoja meillä on valittavana. Kansainväliset mekanismit eivät tunnu yksinään pystyvän vastamaan toisinaan hyvin paikallisina ilmeneviin ongelmiin, mistä MDPV:n ilmaantuminen vuonna 2008 juuri Suomen markkinoille on hyvä esimerkki. Uskomme, että tarvitsemme jatkossakin useita rinnakkaisia valvonnan muotoja.
OTT Heini Kainulainen on kriminologian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopiston Oikeustieteellisessä tiedekunnassa, FT Katja Pihlainen on ylitarkastaja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus FIMEAssa ja VTT Elina Kotovirta on neuvotteleva virkamies sosiaali- ja terveysministeriössä.
Heidän analyysinsa Muuntohuumeiden valvonta julkaistiin YP:ssä 4/2014.