Valtion tutkimuslaitokset ovat olleet kova pähkinä suomalaiselle tiedepolitiikalle. Tähän suuntaan kirjoittaa Etlan juhlakirjassa Sixten Korkman, joka oli mukana viimeisimmässä uudistuksessa saada niin sanottu sektoritutkimus palvelemaan paremmin yhteiskunnallista päätöksentekoa.
Iso osa suomalaista innovaatiojärjestelmää oli Korkmanin mukaan vaikeasti ohjattava, syyllistyi reviiriajatteluun, kärsi polkuriippuvuudesta ja osoitti muutosvastarintaa. Puolitoista tusinaa hyvin erilaista laitosta sitoi merkittäviä resursseja, joiden uudelleen suuntaaminen oli vaikeaa.
Oliko yllätys, että tutkimuslaitoksia ja tutkimusrahoitusta koskenut TULA-raportti johti käytännön toimiin? Taisi olla.
Valtion tutkimuslaitosten budjettirahoitusta leikattiin yli 60 miljoonaa euroa jaettavaksi kilpailtuna hankerahoituksena. Syntyivät uudet ulkopuolisen rahoituksen instrumentit Strategisen tutkimuksen rahoitus (STR) ja Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta (TEAS). Satojen asiantuntijoiden työt loppuivat, ja laitoksia on enää tusina.
Vielä on aikaista sanoa, ottaako konsensuksen ja sopimisen vaivaama päätöksenteko nyt paremmin huomioon tutkimustiedon. Myönnettävät rahamäärät ovat rajallisia, vuosittain noin 60 miljoonaa euroa. Pieni osa valtion kahden miljardin tutkimusrahoituksesta, myöntää Korkman.
Oliko ulkopuolinen raha, tilaaja-tuottaja-malli lopulta paras tapa paimentaa tutkimus takaisin päätöksenteon tueksi?
Valtion tutkimuslaitokset tasapainoilivat jo ennen uudistusta kirjavien projektirahoitusten ristiaallokossa. Pirstaleisella rahalla täytyi palvella päätöksentekijöitä sekä ketterästi että pitkäjänteisesti.
Kilpailtu hankerahoitus on nähty 1990-luvulta lähtien keinona nostaa tutkimuksen laatua ja tavoitella kansainvälistä kärkeä. Kilpailumekanismin käyttö saattoi kuitenkin johtaa siihen, että kansainväliseen huippukuntoon kilpailutetun tutkimuksen aiheet ja teemat karkasivat kotimaisilta päätöksentekijöiltä kauas akateemiseen horisonttiin.
Eikä kilpailtu raha lopulta nostanut koko tiedejärjestelmämme tuottavuutta tai laatua. Päinvastoin, kertoi Suomen Akatemian Tieteen tila 2014 -raportti.
Ottiko TULA-työryhmä itse huomioon tutkimustiedon kilpaillun rahoituksen vaikutuksista?
Työpöydällä oli vain kolme vaihtoehtoa: tilaaja-tuottaja-malli, laitosten keskinäiset fuusiot tai yhdistämiset yliopistoihin.
Rajallista tilaaja-tuottaja-järjestelyä vaikuttavampi vaihtoehto olisi ollut korvata tutkimuslaitosten nykyinen ns. historiallinen budjettirahoitusmalli kannustavalla, toiminnan tavoitteet sisältävällä rahoitusmallilla yliopistojen tapaan.
Yliopistoilla on hyvinkin yksityiskohtaisen mallin soveltamisesta nyt vuosien kokemus. Sitä ollaan jälleen uudistamassa huomioimaan myös opiskelijoiden sijoittuminen työelämään.
Ehkä vastaava malli olisi osattu luoda ohjaamaan myös tutkimuslaitosten moninaista työtä? Se olisi tehnyt koko yhteiskunnalle selväksi, mitä valtion tutkimuslaitoksilta odotetaan, tehnyt rahoituksen perusteista läpinäkyvän, nykyistä paremmin ennakoitavan ja sitonut laitosten johdon rahoitusmallin tavoitteiden taakse.
Merkittävä osa suomalaista innovaatiojärjestelmää olisi saatu puhaltamaan yhteiseen hiileen, mihin ministeriöiden kanssa solmitut tulossopimukset ovat liian heikko instrumentti.
Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Kuvalehden Puheenvuoro-palstalla 21.10.2016
Lue lisää:
Jari Kirsilä: Kilpaillun tutkimusrahoituksen odottamattomia seurauksia, Yhteiskuntapolitiikka 3/2016
Jari Kirsilä: Eurooppa tekee tiedettä yhä pirstaleisemmalla julkisella rahalla. Aldo Geunan haastattelu, Yhteiskuntapolitiikka 2/2016