Äskettäin ilmestyneessä kirjassani Vallan sisäpiirissä (Vastapaino 2014) olen analysoinut suomalaisen eliittirakenteen muuttumista 1990-luvun alusta 2010-luvulle. Ajanjaksoa ovat leimanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten ”suuri lama” ja sitä seurannut nopea talouskasvu, joka kääntyi lamaksi kansainvälisen finanssikriisin ja euroalueen velkakriisin siivittämänä. Tutkimukseni tulokset voidaan tiivistää siihen, että eliittirakenne on avautunut ns. alempien sosiaalisten kerrostumien suuntaan ja eliittirakenteen yhtenäisyys on vähentynyt.
Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus säilynyt noin 30 prosentissa 1990-luvun alusta lähtien. Keskiluokasta lähteneiden osuus on hieman supistunut, kun taas maanviljelijöiden lasten osuus on säilynyt muuttumattomana, mutta työntekijäkodeista lähteiden osuus on kasvanut. Suomessa ei siten ole ”lasikattoa”, joka estäisi sosiaalista liikkuvuutta ja nousun alemmista sosiaaliryhmistä aina yhteiskunnan huipulle saakka. Eliitti ei ole sen enempää käsitteenä kuin koostumukseltaan sama asia kuin yläluokka. Eliitteihin nousemisen lähes välttämätön edellytys on akateeminen koulutus. Sitä edistää merkittävästi kodin sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma.
Eliittirakenteen yhtenäisyyden vähentyminen on näkynyt siinä, että eliittien muodostama vuorovaikutusverkosto on fragmentoitunut, niiden asenteellinen yksimielisyys on vähentynyt ja eliittiasemien säilyttäminen on vaikeutunut. Liikkuvuus eri eliittiryhmien välillä on vähentynyt lukuun ottamatta poliittista eliittiä, josta siirtyminen järjestö- ja elinkeinoelämän eliitteihin on lisääntynyt. Eliittiteorian näkökulmasta liikkuvuuden lisääntyminen ei ole ongelmatonta, mutta se purkaa yhteiskuntaelämän eri alojen siiloutumista, jota Suomessa on pidetty ongelmana (mm. Esko Aho). Ministereiden ohella heidän poliittista avustajakuntaansa on siirtynyt kasvavassa määrin järjestöihin ja elinkeinoelämään. Viime aikoina on esitetty sekä poliittisten valtiosihteerien järjestelmän lakkauttamista että ministereiden määrän vähentämistä. Tätä ei ole järkevää toteuttaa samanaikaisesti. Ministereiden määrän vähentäminen helpottaisi valtioneuvoston kollektiivista työskentelyä, mutta ministerit joutuisivat johtamaan kasvaneita tehtäväalueitaan aikaisempaa pienemmän poliittisen avustajakunnan turvin. Tämä heikentäisi ministeriöiden poliittista ohjausta ja vahvistaisi virkamiesvaltaa. Muutoksesta aiheutuvat yhteiskunnalliset kustannukset voisivat siten ylittää selvästi siitä aiheutuvan euromääräisen säästön