Sirpa Andersson väitteli vuonna 2007 (”Kahdestaan kotona”) ja kirjoitti pari vuotta myöhemmin artikkelin väitöskirjan tekemisestä (Matka vanhojen pariskuntien maailmaan, YP 1/2009). Sirpan projektin keskeinen virike oli Klaus Weckrothin kehittelemä toiminnan teoria. Weckrothin kuolema nyt maaliskuussa herätti Sirpan mielessä elävän muistokuvion, johon minäkin liityin, ja siksi Sirpa lähetti kuvauksensa minulle.
Olin suhtautunut Sirpan väitöskirjaan innostuneesti ja olin siksi lähettänyt sen luettavaksi myös Weckrothille. Klaus oli lähettänyt Sirpalle kannustavan palautteen, mutta oli epäileväinen Sirpan keskeisen käsitteellinen keksinnön eli ”yhteensä tekemisen” suhteen. Jos jokin uudismuodoste tähän tarvittaisiin, Klausin mielestä parempi olisi ”yhteen tekeminen” (vrt. yhteen hiileen puhaltaminen).
Sirpa oli lähettänyt Klausin palautteen tiedoksi myös minulle, ja minä olin vastannut näin: ”Sinun ilmaisusi on minusta parempi, koska sen assosiaatiot enemmän korostavat tekemisten yhteen kietoutuvaa, fuusioituvaa tai kumuloivaa luonnetta.”
Sirpa kysyi nyt, leikittelinkö silloin. Vastasin, että en todellakaan, vaan olen entistä vakuuttuneempi, että käsitteellinen keksintösi on todella produktiivinen – ja jatkoin näin:
”Vakuuttuneisuutta on lisännyt oma kokemukseni. Olemme vaimoni Outin kanssa olleet molemmat eläkkeellä suunnilleen 10 vuotta ja tärkein yhteinen projektimme on vuodesta 2007 lähtien ollut äitini Sammatissa olevan yli satavuotiaan kotitalon ensin remontoiminen ja sitten sisustaminen. Vuodesta 2012 olemme voineet asua Sammatin Sädeniemessä kesäkaudet, lähes puolet vuodesta – kokea kevään äkkinäinen vihreä ryöpsähdys, kesän kypsyminen ja sen vähittäinen hiipuminen syksyn väriloistoon – ja sitten talveksi Espooseen, jossa keskuslämmitys, palvelut ja valot näyttävät urbaanin elämän parhaat puolet.
Tämä jatkaa vanhaa elämäntapaamme. Vietimme aiemmin kaikki viikonloput ja lomat viereisellä tontilla Vilpola-nimisessä pienemmässä talossa, jonka ostimme äitini veljeltä vuonna 1978 ja jonka myös remontoimme ja sisustimme. Kesäprojektiemme kohde on siis koko ajan ollut yhteinen, ensin Vilpola, nyt Sädeniemi. Nyt eläkkeellä olemme voineet tehdä asioita paljon enemmän yhdessä, mutta samalla on myös säilynyt työnjako. Koska Outi ei aja autoa, minä olen aina käynyt kaupassa. Outi rakastaa kukkia ja on aina tuottanut niiden hyvinvoinnin ja pihan harmonian. Minä olen aina ajanut ruohonleikkurilla pihan ja puutarhan nurmet. Outin tarkka esteettinen silmä on aina määrännyt sisustuksen suuret ja myös pienemmät linjat. Outi hoitaa vaatehuollon ja minä saunan lähes päivittäiset lämmitykset. Ruokaa ja tiskausta teemme vuorotellen. Ja kolme poikaamme käyvät Sädeniemessä tiheästi ja auttavat osaltaan kaikissa talon töissä.
Joten: kaikki mitä teemme, teemme ’yhteensä’, yhteen laskien yhteisen kohteemme hyväksi. Käsitteesi pitää siis sisällään sekä yhteisen kohteen että kimpassa tekemisen ja työnjaon. Siksi tämä siteeraamasi kommenttini kohta osuu minusta edelleen kohdalleen.”
Hyvä käsite tuntuu usein aluksi oudolta. Tai tarkemmin: sen sanallinen ilmiasu. Jos se saa pysähtymään, se samalla rikkoo vakiintuneen ajattelun ja virittää näkemään kohteensa tuoreesta, tutkijan tarkoittamasta näkökulmasta.