Voiko kestävyysvajeen kuroa umpeen säästämällä?

Julkisen talouden kestävyysvaje on ollut yksi viime vuosien merkittävimpiä poliittisia käsitteitä. Kestävyysvajeen käsite on levinnyt kotimaiseen politiikkaan ennen kaikkea valtiovarainministeriöstä. Kestävyysvajeesta on tullut iskusana, jonka avulla poliittiseen argumentaation haetaan ”talouden realiteetit” tunnustavaa uskottavuutta. Kestävyysvajeretoriikka on lyönyt itsensä vahvasti läpi erityisesti puoluepolitiikassa. Vain vajeen suuruudesta ja siihen vastaamisen keinoista näyttää löytyvän erimielisyyksiä.Julkistalouden kestävyysvajeella tarkoitetaan karkeasti ottaen sitä, että valtion, kuntien ja erilaisten julkiseen kirjanpitoon laskettavien sosiaaliturvarahastojen odotettavissa olevat tulot eivät riitä tulevaisuudessa kattamaan näiden odotettavissa olevia menoja. Vajeen syyksi esitetään väestön ikääntyminen eli se, että tulevaisuudessa eläkeläisten ja tarvittavien julkisten palveluiden määrä kasvaa samalla kun työssäkäyvien ja palveluiden maksajien määrä vähenee. Rahat eivät toisin sanoen tule nykymenolla riittämään, minkä vuoksi julkiselle sektorille on tulevaisuudessa hankittava lisää tuloja tai sen menoja on karsittava.

Kestävyysvajeen idean poliittinen ydinviesti on, että tulevaisuudessa tulee olemaan mahdollisesti huonosti hallittavissa olevia yhteiskunnallisia jännitteitä, joita tulee yrittää hallita jo tässä ja nyt ”tasapainottamalla” julkinen talous pitkällä aikavälillä. VM:n mukaan julkistalous on kestävällä pohjalla, jos valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot saavuttavat parin seuraavan vuosikymmenen aikana rakenteellisen ylijäämän, joka vastaa suuruudeltaan 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Toisin sanoen säästöjä tarvitaan.

Kestävyysvajeen idea on poliittisesti taitava rakennelma. Kestävyyden ajatus herättää sellaisenaan positiivisia tuntemuksia. Ongelman euromääräinen esitystapa puolestaan antaa politiikalle selkeät tavoitteet. Idea on kuitenkin myös hyvin ongelmallinen siinä muodossa kuin VM sen esittää.

Tiivistetysti ongelma on siinä, ettei kestävyysvajetta voida kuroa umpeen niillä toimenpiteillä, jotka idean myötä esitetään toivottaviksi. Syynä tähän on julkistalouden kansantaloudellisen aseman yksioikoinen ymmärrys. Tuon seuraavaksi esiin muutamia esimerkkejä näistä ongelmista jälkikeynesiläisen taloustieteen näkökulman avulla.

Ensinnäkin julkisen ja yksityisen sektorin suhde ajatellaan ideassa nollasummapeliksi. Koska valtiontalouden yli- ja alijäämät vaikuttavat kansantalouteen dynaamisesti, ei kyse kuitenkaan ole nollasummapelistä. Julkisen ylijäämän tuottaminen tarkoittaa sitä, että yksityiseltä sektorilta otetaan enemmän varallisuutta kuin sille annetaan. Käytännössä ylijäämän tuottaminen yhtenä vuonna tarkoittaa rahan poistamista talouden kierrosta, mikä vähentää seuraavan vuoden verotuloja. Alijäämän tuottaminen taas tarkoittaa sitä, että yksityiselle sektorille annetaan enemmän varallisuutta kuin siltä otetaan. Alijäämä tuottaa talouskasvua ja kohentaa seuraavan vuoden verotuloja.

Toiseksi ylijäämätavoite tarkoittaa eri asioita talouden eri suhdannetilanteissa. VM:n malleissa ylijäämään pyritään suhdannekorjatusti pitkällä aikavälillä. Käytännössä ylijäämä voidaan kuitenkin saavuttaa useampana vuonna vain kovassa noususuhdanteessa. Laskusuhdanteessa ylijäämä pahentaa laskusuhdannetta ennestään. Ylijäämä ei siis ole mielekäs pitkän aikavälin tavoite, ellei todellisena tavoitteena ole jatkuvan talouslaskun tuottaminen ja yksityisen sektorin varallisuuden poistaminen.

Kolmanneksi idea on asymmetrinen eli osoittaa vain yhteen suuntaan. VM:n ajattelussa veroasteen nostamista ei pidetä toivottavana, eikä julkista velkaa yksinkertaisesti haluta ottaa lisää. Nämä tekijät onkin vakioitu VM:n laskentatavassa. Idean omaksuminen johtaa tämän vuoksi käytännössä leikkausten ja muiden ”sopeutustoimien” suosimiseen. Tämä on ongelmallista varsinkin sosiaaliturvan leikkauksien osalta, koska pienituloiset käyttävät käytännössä kaikki tulonsa kulutukseen. Kestävyysvajeen umpeen kurominen leikkaamalla vain heikentää talouden kysyntää.

Toki tämä on ongelma myös demokratian kannalta. Mielipidetutkimusten perusteella suomalaiset edelleen maksaisivat mieluummin enemmän veroja ja parantaisivat julkisia palveluita kuin alentaisivat veroja ja heikentäisivät palveluita. Tämän pitäisi heijastua myös siinä, mitä muuttujia kestävyysvajelaskelmissa vakioidaan ja mitä ei.

Neljänneksi säästäminen tarkoittaa eri asioita eri instituutioissa. Sosiaaliturvarahastojen kohdalla se tarkoittaa rahastointiasteen kasvattamista, kun taas valtiontaloudessa se tarkoittaa sellaisenaan rahan poistamista talouden kierrosta. Rahastoinnin kasvattamisen lopulliset hyödyt riippuvat siitä, miten rahat sijoitetaan. Mikäli rahoilla ei saada suoraan tai välillisesti aikaiseksi lisäinvestointeja, tuottavat sijoitukset vain arvopaperien hintojen nousua ja suhteellisen tuottotason laskua eli pääomamarkkinoiden inflaatiota.

Kestävyysvaje on siis kaikkea muuta kuin taloudellinen realiteetti. Se on kamreerimainen näkemys julkisen talouden toiminnasta ikään kuin tämä tapahtuisi irrallaan sitä ympäröivästä maailmasta. Lisäksi se rinnastaa monia asioita, joiden taloudelliset vaikutukset ovat tyystin erilaisia, ja vahvistaa julkisen velan hysteeristä pelkoa. Tämän seurauksena suurin osa kestävyysvajeen umpeen kuromiseen tarkoitetuista toimenpiteistä todennäköisemmin vain lisää eikä suinkaan vähennä kestävyysvajeen määrää.

Esittelin edellä vain muutaman kansantaloudellista logiikkaa koskevan ongelman. Suurimmat kysymykset ovat poliittisia. Kuten jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ovat osoittaneet, suvereenit valtiot voivat nykyaikaisessa raha- ja pankkijärjestelmässä päättää oman rahoitusasemansa eli ”kestävyysvajeen” määrän niin kauan kuin talouden resurssit eivät ole vielä täysimääräisesti käytössä. Tämä pätee niin hyvän kuin huononkin rahoitusaseman valintaan. Esimerkiksi euroalueella valtioiden kykyä rahoittaa toimintaansa on päätetty rajoittaa varsin kovalla kädellä.

Rahaan liittyvien instituutioiden osalta kestävyysvajeen idea palautuu viime kädessä vain siihen, minkä kestävyys on demokraattisesti toivottavaa ja minkä ei. Kyse on siis valinnasta useamman mahdollisen maailman välillä. Osaa näistä maailmoista vain väitetään mahdottomaksi, vaikka kyse on vain siitä, ettei väittäjä pidä niitä toivottavina.

Jos käsitettä halutaan käyttää tutkimuksessa mielekkäällä tavalla, tulisi sitä käyttää sellaisissa yhteyksissä, joissa toiminnan toivottavuuden ja sen jatkumisen mahdollisuuksien välillä on aito ja ylittämätön ristiriita. Luontevinta kohdetta ei tarvitse etsiä kaukaa: koko ihmiskunnan nykyistä elämäntapaa tuntuu vaivaavan valtava ekologinen kestävyysvaje.