Vihreiden viime aikojen gallup-nousu ja nyt kovasti fiksun oloisen Touko Aallon valinta uudeksi puheenjohtajaksi toi mieleen Juho Rahkosen artikkelin viime syksynä ilmestyneessä Kanava-lehdessä(6/16). Rahkonen rakentaa siinä tapansa mukaan (Rahkonen analysoi YP:ssätakavuosina ansiokkaasti perussuomalaisten nousun taustoja ja syitä) uskottavan tuntuisen prognoosin. Sen mukaan odotettavissa on ennemmin tai myöhemmin viherjytky, ehkä jo 2019 eduskuntavaaleissa.
Rahkonen on Taloustutkimuksen gallup-ekspertti, joka firmansa tutkimusten pohjalta löytää juttunsa lähtökohdaksi kiinnostavan havainnon:
”Vihreiden kannattajista on työelämässä suurempi osa kuin minkään muun puolueen kannattajista. Vihreiden kannattajista vain 23 % on työelämän ulkopuolella, siis eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä tai kotivanhempia. Kaikista äänestäjistä työelämän ulkopuolella on lähes 40 %.”
Siksi vihreissä jos missä olisi Rahkosen mielestä ainesta ”moderniksi työväenpuolueeksi”.
Toiseksi vihreiden äänestäjät ovat keskimääräistä äänestäjää korkeammin koulutettuja, ja heistä huomattava osa työskentelee uusissa ammateissa eli yksityisillä tai julkisilla palvelusektoreilla. He suhtautuvat myönteisesti uusiin innovaatioihin ja keksintöihin: ”Vihreät on moderni, kaupunkilainen teknopuolue.”
Kolmanneksi kaksi kolmasosaa vihreiden kannattajista on naisia, ja naiset ovat yhteiskunnan lähes kaikilla sektoreilla viime vuosikymmenet nopeimmin esiin rynnistänyt ryhmä, joka myös vahvimmin kantaa liberaalia moraalista arvomaailmaa.
Rahkosen artikkelista taas tuli mieleen keskustelu, jota kävimme vanhojen kavereiden viime vuonna siitä, mikä voisi olla nykyisen Suomen kantava idea. Kirjoitin silloin suunnilleen näin (aika pitkä sitaatti):
”Vision pitää suuntautua tulevaisuuteen, sen pitää avata uusia ja realistisia taloudellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia suurille joukoille – siis toivoa paremmasta. Aikanaan fennomania tai laajemmin suomenmielisyys teki juuri näin: kansan valtaenemmistön kieli on kohotettava johtavaan asemaan, ja se toteutuu luomalla suomenkielinen koulusysteemi, lehdistö, kustannusyhtiöt – ja sitten pankit, teollisuus, kauppa jne. Visio realisoitui myös valtavana ’afäärina’.
Hyvinvointivaltion rakentaminen merkitsi 1960-luvulta alkaen saman vision jatkamista. Luotiin työeläkejärjestelmä, peruskoulu, terveyskeskukset, keskussairaalat, päivähoito, sosiaaliturva ja kaiken tämän seurauksena huima ammattirakenteen muutos – valtava yhteiskunnallinen ’afääri’, jossa visio ilmeni konkreettisina tekoina.
1990-luvun laman jälkeen tästä visiosta on into hiipunut, kun systeemi oli tullut pääosin valmiiksi. Sen jälkeen sitä on lähinnä karsittu ja sopeutettu globalisaation paineen tuottamiin väheneviin verotuloihin. Ilmiselvää on, että hyvinvointivaltion perusteita täytyy puolustaa ja pyrkiä minimoimaan vahingot, kuten tehty on – mutta sellaiseksi visioksi, jollaisena se 30 vuotta toimi, se ei enää riitä.
Tällä hetkellä parhaalta ehdokkaalta dynaamiseksi visioksi vaikuttaa ’vihreä Suomi vihreässä maailmassa’. Haitallisten ympäristövaikutusten minimointi on kaikkein etu. Puhtaan ruuan, puhtaan energian ja kaikenlaisen cleantech:n kehittäminen tarjoaa huimia mahdollisuuksia tehdä visiosta myös monitasoinen ’afääri’, ja laajentaa sen mahdollisuuksia ajamalla uusia normeja ja periaatteita niin EU:ssa kuin maailmanlaajuisestikin. Jotenkin siihen pitäisi myös yhdistää vanhan hyvinvointivaltion parhaat piirteet, mutta miten, en osaa sanoa. Ihaillen olen vain seurannut Ville Niinistön puheita nyt oppositiossa, niissä on paljolti sellaista punavihreän synteesin hakua, josta voi vielä jotain kehittyä.”
Ja mitä Juho Rahkonen kirjoittikaan Kanavan artikkelissaan:
”Kasvaakseen suurimpien puolueiden joukkoon vihreiden on otettava nykyistä paremmin huomioon tavallisten ihmisten arkiset murheet kuten työttömyys ja toimeentulo-ongelmat… Tämä muutos on välttämätön, jos vihreät haluaa saada merkittävää kannatusta noin kymmenen prosentin ’maailmanparantajaväestön’ eli paljon puhutun punavihreän kuplan ulkopuolella.”