Laajamittaiset ongelmat vanhusten laitoshoidossa nousivat otsikoihin tammikuussa 2019. Laiminlyöntejä ilmeni useissa yksityisissä vanhusten hoivakodeissa eri puolilla Suomea. Ongelmat liittyivät hoidon laadulliseen heikentymiseen ja liian vähäiseen henkilökunnan määrään. Vakavia puutteita raportoitiin perus- ja lääkehoidossa. Hoitohenkilökunta oli myös joutunut huolehtimaan ylimääräisistä töistä perustehtävänsä lisäksi. Myrskyn silmään joutuivat erityisesti yksityiset hoivapalveluiden tuottajat, vaikka joitakin ilmoituksia tuli myös julkisen puolen hoitokodeista. Mediassa vanhusten hoidon ongelmia alettiin kutsua nimellä hoivakriisi.
Suomessa laajalti huomiota herättänyt vanhusten hoivakriisi ei ole ainutkertainen ilmiö. Esimerkiksi Ruotsissa vuonna 2011 käynnistyneessä vanhusten hoivaskandaalissa ilmeni monia hyvin samankaltaisia piirteitä. Raportoidut epäkohdat olivat pitkälti samanlaisia, ongelmat keskittyivät yksityisiin hoivakoteihin ja tapahtumien mediassa saama huomio oli merkittävää molemmissa maissa.
Pro gradu -tutkielmassani “Elderly Care ’Crisis’ discourse in Finnish media in January 2019 – Case study of the residential care facility Ulrika in Kristiinankaupunki” tarkastelin hoivakriisin uutisointia. Tutkielman aineistona oli uutisartikkeleita Yleltä ja Ilkka maakuntalehdestä. Analysoidut artikkelit käsittelivät ensimmäistä julkisuuteen noussutta tapausta, hoivakoti Ulrikaa. Tutkielman aikajana rajautui uutisoinnin kahteen ensimmäiseen viikkoon. Tarkastelun kohteena oli sosiaalisten toimijoiden, eli eri henkilöiden ja ihmisryhmien kuvaus uutisoinnissa. Valtasuhteita ja toimijoiden kuvausta tarkastelin tekstien roolitusten mukaan. Aktiivisessa roolissa sosiaaliset toimijat kuvataan toimijuutensa kautta, heidän teoillaan on vaikutusvaltaa ja heille on usein annettu selkeä ääni tekstissä. Passiivisen roolituksen kautta sosiaalisia toimijoita kuvataan tekojen kohteina tai vastaanottajina, eikä näiden toimijoiden omia tekoja tai ajatuksia käsitellä tekstissä.
Kuva hoivakriisistä rakentui korkea-arvoisissa viroissa toimivien valtion ja kuntien virkamiesten kertoman perusteella. Korostetuissa, aktiivisissa rooleissa esiintyivät Valviran ja aluehallintovirastojen tarkastajat ja lakimiehet, kunnanjohtaja, kunnalliset palvelujohtajat ja sosiaaliasiamies. Tämänkaltaiset sosiaaliset toimijat kuvattiin yksilöityinä, vaikutusvaltaisina asiantuntijoina, joiden kommenttien perusteella kuva hoivakriisin tapahtumista rakentui. Myös yksityisten hoivapalveluiden tuottajien edustajia ja poliitikkoja kuvattiin aktiivissa rooleissa, mutta heidän kuvauksissaan oli vaihtelevuutta.
Vanhukset ja hoitajat esiintyivät rutiininomaisesti passiivisissa rooleissa. Vanhuksia ja hoitajia kuvattiin usein vain numeerisia käsitteitä käyttäen, eikä heitä juurikaan yksilöity tai nimetty. Koko aineistossa ei ollut yhtään kommenttia tai kertomusta tapahtumien kulusta näiltä sosiaalisilta toimijoilta, jotka ovat itse kokeneet hoivakriisin joko hoivan saajina tai hoitotyön tekijöinä. Hoitotyön tekijöiden asemasta kriisissä kertoo ammattiliiton lakimies ja vanhusten kokemasta kohtelusta valtion ja kuntien virkamiehet. Lyhyesti sanottuna, vanhuksilla ja hoitajilla ei ole ääntä hoivakriisin kuvauksessa (tässä aineistossa). Hoitajat ja vanhukset mainittiin myös artikkeleissa huomattavasti harvemmin kuin viranomaiset, virkamiehet, yhtiön edustajat ja poliitikot.
Hoivakriisiuutisointi ei keskity vanhusten kokemukseen. Hoivakotien asukkaat sivuutetaan heitä itseään koskevan aiheen käsittelyssä, eikä heidän ajatuksilleen omien oikeuksiensa toteutumiseen liittyen anneta painoarvoa. Uutisoinnin keskiössä ovat valtasuhteet yksityisten hoivayritysten ja valtion virkamiesten välillä. Vanhusten kokemusten ja kertoman pitäisi olla hoivakriisikeskustelun tärkein elementti, mikä myös osoittaisi, että heihin ja heidän kokemuksiinsa suhtaudutaan vakavasti.
Nämä havainnot herättävät pohtimaan, miten vanhuksista puhutaan ja millainen kuva heistä luodaan mediassa myös yleisemmällä tasolla. Voisiko samoja piirteitä iäkkäiden ihmisten passiivisesta roolista mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa olla havaittavissa muissakin yhteyksissä?
Viime viikot olemme saaneet seurata uutta surullista mediakeskustelua koronaepidemian levittyä vanhusten hoitokoteihin. Saavatko hoivakodeissa asuvat vanhukset tällä kertaa näkyvyyttä ajatuksilleen heidän kotejaan riepottelevassa uudessa kriisitilanteessa? Kenen kertomana luemme viimeaikaisista tapahtumista ja onko kerronnassa paikkaa vanhuksille yksilöinä?