Kuntauudistus muokkaa päätöksentekoa kunnissa. Tavallinen kuntalainen ei välttämättä tiedä, miksi äänestää, kun päätöksenteko karkaa yhä kauemmaksi. Nykyistenkin kunnanvaltuutettujen valtaa rajoittavat virkamiesten pitkälle valmistelemat esitykset, joita viedään pikaisesti läpi. Kuntauudistus onkin kiihdyttänyt lähidemokratiavaatimuksia.
Suomessa käytössä olevia demokratian ja erilaisen kansalaisosallistumisen muotoja on nostanut esille viimeksi oikeusministeriö selvityksessään erilaisista demokratian ja kansalaisvaikuttamisen tiloista kansalaisfoorumeista kunnan sisäisiin vaalipiireihin. Selvityksen kriittinen läpilukeminen kuitenkin paljastaa, että lähidemokratia vesittyy siinä konsensuksen hakemiseksi säästötoimien edellä. Kuntavaaleissa onkin äänestettävä, jotta demokratian irvikuva ei toteudu.
Kunnan sisäisiä vaalipiirejä on esimerkiksi esitetty yhtenä vastauksena nykyistä laajempien kuntien myötä mahdollisesti syntyvään alueelliseen demokratiavajeeseen. Käytännössä vaalipiirien käyttöönotto tarkoittaisi sitä, että kunta jaetaan kahteen tai useampaan vaalipiiriin, joiden alueelta valitaan omat edustajat kunnan valtuustoon. Selvityksessä vaalipiirien ongelmaksi nähdään se, että todellinen äänikynnys nousee ja pienten puolueiden tai ryhmittymien on vaikea saada ehdokkaita läpi. Käytännössä ainoa ratkaisu olisi nostaa valtuutettujen määrää ja näin lisätä alueellistakin edustavuutta. Tätä ei kuitenkaan selvityksessä ehdoteta. Tarkoitushan on säästää myös edustajamäärissä. Ongelmaksi nähdään paradoksaalisesti myös se, että valtuutetut edustaisivat alueitaan.
Kansalaisfoorumeiden perustamisen ideana selvityksessä on ”valistuneen kansalaismielipiteen” syntyminen deliberatiivisissa prosesseissa. Deliberatiivinen demokratia suomennetaan selvityksessä ”keskustelevaksi, puntaroivaksi ja harkitsevaksi” päätöksenteoksi, jossa ”esityksiä ja asioita puntaroidaan niiden yleisen hyväksyttävyyden ja kohtuullisuuden perusteella”. Asioista annettava taustatieto on ”monipuolista ja neutraalia”. Tämä olettaa paljon. Käytännössä politiikka on piilotettu selvityksessä neutraalisuuden ja yleisen hyväksyttävyyden kaapuun.
Deliberaatiosta todetaan esimerkiksi, että se muokkaa osallistujien mielipiteitä. Seuraavaksi kerrotaan, kuinka tietomäärä käsiteltävän asian suhteen lisääntyy. Järjestys on olennainen. Jopa nykyisessä kunnallispolitiikassa poliitikkojen tietomäärän lisäännyttyä heidän näkemyksensä saattavat muuttua ja he mahdollisesti muokkaavat kantojaan. Selvityksessä pyritään selvästikin tähtäämään siihen, että kohdatessaan neutraalia tietoa kansalaisfoorumilla, kuntalaiset näkisivät valon ja tulisivat järkiinsä. Myös seuraava lause antaa osviittaa, mikä kansalaisfoorumien tehtäväksi selvityksessä nähdään: ”Puntaroiva ja tasa-arvoinen keskustelu kansalaisfoorumeissa voi muovata kuntalaisten mielipiteitä kohtuullisemmiksi mahdollistaen kompromissit esimerkiksi palvelujen järjestämisessä.”
Olennaista oikeusministeriön selvityksessä onkin, että sen hahmottelemissa foorumeissa ei oteta huomioon sitä mahdollisuutta, että niihin osallistuvat ihmiset voivat olla eri mieltä keskenään tai jopa kyseenalaistaa heille annetun tiedon ja laittaa uusiksi kysymyksenasettelut. Eri mieltä oleminen on kuitenkin realismia ja ihmisen perusoikeus. Vaikka voisikin olla ärsyttävää, että joku paikallisen foorumin jäsen alkaa sooloilla, on hyväksymättä yhteistä päätöslauselmaa tai ehdottaa ihan jotain muuta vaihtoehtoa, se on hänen oikeutensa. Valtuustoissa, joissa äänestetään erilaisista asioista, vähemmistöön jääminen jossain asiassa on vain välillä tapahtuva poliittinen tosiasia. Tappion jälkeen pyritään voittamaan seuraavassa asiassa.
Oikeusministeriön selvityksen mukaan erimielisyyttä pystytään ilmaisemaan parhaiten deliberatiivisessä mielipidetutkimus- ja 2000-luvun kansankokousmalleissa. Nämä ovat myös niitä, joihin osallistuu suurin joukko kuntalaisia, eikä konsensusta voida työstää samalla tavalla kuin pienessä ryhmässä. Oikeastaan voidaankin kysyä, missä määrin deliberaatioprosessi, johon osallistuu alle 20 kuntalaista – kuten kaikissa muissa malleissa, on demokraattinen? Raadeissa, joihin valitaan arpomalla ihmisiä erilaisista ryhmistä, iän, sukupuolen, etnisyyden tai toiminnan perusteella, ihmiset eivät oikeastaan edusta ketään muuta kuin itseään. Missä määrin vaikkapa juuri minun näkemykseni kuvaavat 35-vuotiasta parisuhteessa elävää tutkijanaista abstraktina ryhmänä? Saman näkemyksen mukaan voitaisiin valtuustopaikatkin arpoa, kuten saksalainen professori Hubertus Buchstein on ehdottanut, mutta silloin valtuutetut eivät olisi enää vastuussa kenellekään. Heidän tarvitsisi kamppailla seuraavan kierroksen äänistä.
Aluefoorumit, joissa usein edustetaan erilaisia tahoja, jotka kertovat foorumeille omia terveisiään ja joille viestitään takaisin, toimivat huomattavasti paremmin. Niidenkin tulee pyrkiä kurottamaan perinteisten ryhmien tuolle puolen ja saamaan entistä paremmin mukaan erilaisia ihmisiä. Kuten raportissakin todetaan, poliittinen osallistuminen kasautuu ja voi käydä niin, että lähidemokratian työkalut tarjoavat helposti mahdollisuuksia jo ennestään aktiivisille kuntalaisille. Tosiasia kuitenkin on, että kuntauudistuksen myötä aktiivisuuden mahdollisuuksia on entistä vähemmän vähenevien lautakunta- ja valtuustopaikkojen myötä. Vaikka jatkuvasti kutistetaan, jossain pitää olla myös osallistumisen mahdollisuuksiakin ja matalan kynnyksen demokratiatiloja.
Kunnallisvaalit ovat matalan kynnyksen demokratiatila, joka toteutuu neljän vuoden välein. Tänä syksynä kannattaa äänestää ehdokasta, jolla on asiantuntijuutta, vaikutusvaltaa ja aktiivisuutta. Hyvä kunnallispoliitikko käyttää todella aikaa luottamustehtäväänsä ja vaikuttaa myös ennen valtuustoäänestyksiä. Hän on myös yhteydessä ruohonjuuritasolla äänestäjiin vaalienkin välillä. Valtuustoiällä ei ole välttämättä merkitystä. Vaikka monilla nykyisillä kunnallisvaltuutetuilla on tietotaitoa, hyvät verkostot ja vaikutusmahdollisuudet, uusi ehdokas voi saada muut uskomaan ajamaansa ja uudella tavalla kerrottuun asiaan. Hyvä ehdokas vaikuttaa vaikutusvaltaisessa, aktiivisessa valtuustoryhmässä. Pienikin voi saada muut ottamaan kantaa uuteen asiaan.
Kunnanvaltuutetut eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla on valtaa kunnallisissa prosesseissa. Kunnan johdolla ja lautakunnilla on keskeinen valmisteleva rooli. Vaaleissa tulisikin äänestää niitä, joita toivoisi valittavan lautakuntiin.
Päätettäviä asioita on usein kuitenkin paljon, etteivät valtuustojen tai lautakuntien jäsenet ehdi käydä tarkasti läpi kaikkia kokouslista asioita. Usein ne ovat myös niin pitkälle valmisteltuja, ettei niihin pysty kokouksessa juuri vaikuttamaan, ja virkamiehet lähettävät kokousmateriaalitkin usein juuri ennen kokousta. Puolueet, valtuutetut tai lautakuntien jäsenet eivät siten pärjää ilman kuntalaisia vaalien välilläkään. Demokratia ei päätykään vaaleihin, vaan ihan tavallisenkin kuntalaisen kannattaisi olla yhteydessä edustajiin ja tarvittaessa hänelle tärkeää asiaa valmistelevaan virkamieheen. Näin he tietävät, mitä tapahtuu. Epätasa-arvoa on toki se, että kaikki eivät näin osaa, ehdi tai pysty tekemään. Pitää olla aktiivinen ja löytää juuri se oikea virkamies, lautakunta tai valtuutettu.
Ehkä kansalaisfoorumeissa voisikin oppia juuri näitä taitoja tai niiden kautta voisi löytyä joitakuita, jotka vievät asiaa eteenpäin. Vakiintuessaan foorumeiden viestit voisivat kiiriä suoraan niin valmistelevaan virkamiestyöhön kuin päätöksentekoon. Niiden pitäisi voida myös tehdä päätöksiä oman alueensa asioista, tietyistä paikallisista budjeteista ja toiminnoista – ilman, että kaikkien tarvitsee olla samaa mieltä, mutta samalla syrjimättä ja huomioiden erilaiset näkökulmat. Mahdollisuus vaikuttaa lähiympäristöönsä voisi jopa motivoida uusia kasvoja lähidemokratian pariin.
Lähidemokratiakeskustelu on alkutekijöissään. Nyt valittavat valtuutetut ovat avainasemassa, kun päätöksiä oman kunnan lähidemokratian muodoista tehdään. Vaaliuurnilla kannattaakin vaatia muuta kuin pelkkiä arvottuja raateja ja konsensuspäätöksentekoa. Demokratia ei ole koskaan valmis. Lähidemokratiaakin pitää entisestään parantaa.