Kunnallisvaaleissa äänestämisessä on ihastuttava tuulahdus 1800-luvulta. Paikallislehdet täyttyvät ilmoituksista, syksyinen sade kastelee esitettä jakavan ehdokkaan torilla, äänestyssunnuntain jälkeen käydään pullakahveilla. Prosessin lopputuloksena saadaan kunnalle uusia luottamushenkilöitä, jotka omaa vapaa-aikaansa uhraten nyhjöttävät kokoushuoneissa ja riitelevät siitä, mikä kirjasto lakkautetaan seuraavaksi ja miltä kadulta vallataan yksi kaista pyöräteille.
Internetin piti mullistaa vaalien käyminen ja poliittinen kommunikaatio. Internetissä jokainen pystyy julkaisemaan mielipiteitään ja tekemään kampanjaansa lähes ilman kustannuksia. Sosiaalinen media kärkenään Facebook ja Twitter mahdollistavat suoran, henkilökohtaisen, sensuroimattoman ja ilmaisen yhteyden ehdokkaan ja äänestäjän välillä. Vaalikoneet auttavat suunnistamaan ehdokasmeressä – viimeinkin äänestäjät pääsevät tekemään punnittuja päätöksiä, jotka eivät perustu pelkästään ulkonäköön.
Mikään näistä internetin lupauksista ei ole toistaiseksi toteutunut. Tai tietenkin, kaikki ovat toteutuneet tavallaan, mutta mikään ei koko laajuudessaan.
Vuoden 2012 presidentinvaalit olivat suomalaisen politiikan sosiaalisen median voimannäyte. Vaikeasta lähtötilanteesta Vihreät onnistuivat saamaan ehdokkaansa Pekka Haaviston vaalien toiselle kierrokselle niukalla enemmistöllä Paavo Väyrysen ohitse. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman sosiaalista mediaa. Sosiaalisen median suurin potentiaali ei ole niinkään uusien äänestäjien houkuttelemisessa, vaan uusien aktiivien löytämisessä mukaan kampanjoitsemaan. Pienilläkin sysäyksillä voidaan saada liikkeelle satoja tai tuhansia ihmisiä, joista jokainen voi suositella ehdokastaan lähipiirilleen ja työpaikassaan.
Tämä oivallus kopioitiin Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjassa. Keskeistä oli tartuttaa yhä uusiin ihmisiin aktiivisen politiikkaan osallistumisen virus. Äänestyspäätökset leviävät sosiaalisen median avulla suoraan ihmiseltä toiselle, kulkematta tiedotusvälineiden kautta. Nimenomaan hyvin toisensa jo ennestään tuntevat ihmiset levittävät toisilleen äänestyskäyttäytymistään.
Presidentinvaaleissa Haavisto onnistui luomaan tällä tavalla viraalisesti etenevän kampanjan. Haavistosta tuli meemien kuningas – ehdokasnumero 2 ilmestyi korvakoruihin, autojen ikkunoihin, Facebookissa kiertäviin kuviin kissan oksennuksesta. Näin puolue, jonka kannatus ei ole koskaan ylittänyt 10 prosentin kannatusta eurovaaleissa, sai ehdokkaansa toiselle kierrokselle.
Kunnallisvaaleissa tällainen ei onnistu. Presidentinvaalit ovat luonteeltaan a-poliittiset – vuodenvaihteessa keskusteltiin huomattavasti enemmän Jenni Haukiosta ja Antonio Floreksesta kuin ehdokkaiden poliittisista kannoista. Kunnallisvaaleissa ei haeta ”maalle arvojohtajaa”, vaan päätöksiä puistoista, teistä, sairaanhoitajista.
Lisäksi yksin Helsingissä on yhteensä 1065 ehdokasta. Facebookissa on satoja helsinkiläisiä poliitikkosivuja, koko maassa tuhansia. Eihän näistä kukaan pääse mitenkään lyömään omaa viestiään samalla tavalla läpi, kuin pohjimmiltaan kahden ehdokkaan presidentinvaaleissa. Kaikki signaali hukkuu kohinaan.
Toiset totta kai pääsevät edelleen läpi. Sosiaalisen median kampanjoimisessa olennainen yksikkö on meemi, vapaasti verkossa kiertävä poliittinen sisältö, jota käyttäjät jakavat edelleen omille seuraajilleen. Nämä meemit eivät pysy samana – kuviin saattaa ilmestyä joutsenella ratsastava kissa tai paidaton Vladimir Putin. Ehkä Dimitri tai Hitlerkin kuulee asiasta? Tällaisten meemien synnyttäminen on edelleen mahdollista. Ilmaiset lounaat ovat kuitenkin ohi. Facebook ja Twitter eivät enää ole uusia ja eksoottisia, vaan luonteva osa suuren osan suomalaisia mediakulutusta.
Myöskään vaalikoneet eivät ole tarjonneet ainkaan punnitumpaa poliittista päätöksentekoa. Vaalikoneista on tullut treffisivustojen jatkeita, jotka olettavat äänestäjän haluavan itseään mahdollisimman paljon muistuttavan ehdokkana. Tämän syksyn helsinkiläisten kunnallisvaaliehdokkaiden kiivaimmat pohdinnat sosiaalisessa mediassa käsittelivät MTV3:n vaalikoneen kysymystä lavatansseissa käymisestä ja sitä, lasketaanko We Love Helsingintanssitapahtumat lavatansseiksi.
Vaalikoneet siis olettavat äänestäjän a) haluavan ehdokkaan, joka vastaa omaa arvo- ja kokemusmaailmaa b) tietää niistä yhtä paljon kuin äänestäjä itse ja c) osaa muuttaa saman mielipiteen samanlaiseksi pisteeksi liukusäätimessä tai samaksi vastaukseksi monivalintakyselyssä. Samoin vaalikoneet olettavat, että toisin kuin Suomen vaalijärjestelmä sanelee, äänestäjät valitsevat ensisijaisesti yksilön ja vasta toissijaisesti puolueen. Isoimmista vaalikoneista useimmat eivät kerro ehdokkaalle vastausten perusteella parasta puoluetta, vaan ainoastaan yksilöitä.
Lisäksi, kuten toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa, useimmat meistä ehkä näkisivät asioista päättämässä mielellään hiukan itseämme koulutetumpia ja fiksumpia ihmisiä. Tämä näkyy myös ehdokasasetteluissa.
Vaalikoineiden ehkä kaikkein pahin ongelma on kuitenkin monimutkaisten poliittisten kysymysten purkaminen yksiulotteiseksi janaksi. Suuressa osassa vaalikoneita mikä tahansa kysymys on liukujana samaa mieltä – eri mieltä. Haluavatko äänestäjät todella sen ehdokkaan, joka ei ainoastaan ajattele politiikasta samalla tavalla, vaan myös tulkitsee tällaista liukua samalla tavalla? Ei sekään kai mahdotonta ole.
Vaalikoneiden ei kuitenkaan tarvitsisi olla tällaisia. Ne voisivat tarjota monimutkaisiin kysymyksiin myös monimutkaisia vastauksia, antaa äänestäjälle oikean kuvan vaalijärjestelmämme toiminnasta ja oikeasti auttaa hahmottamaan poliittista kenttää.
Toistaiseksi kuitenkin vaalikoneet ovat useimmiten valitettavasti hyvin lähellä poliittista viihdettä – hauskaa, mutta turhaa, pahimmillaan vahingollista. Samoin sosiaalinen media on erityispiirteistään huolimatta samanlaista kuin perinteinen media: äänestäjän tavoittaminen vaatii joko rahaa tai huomattavaa kyvykkyyttä jollain saralla.
Niinpä tänäkin lokakuuna, näinä internetin ja tulevaisuuden luvattuina aikoina. ehdokkaiden on kaivettava äänet vesisateesta esite kerrallaan.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.
http://blogs.helsinki.fi/eranti