Olen aina ihmetellyt, mistä johtuu suomalaisessa yhteiskunnassa piilevä kauna yrittäjiä ja omistajia kohtaan. Pääomapiirit ovat paholaismaisia olentoja, jotka työllistävät ihmisiä vain voidakseen sanoa heidät heti irti ja laskeakseen heidän palkkansa nollaan. Samalla tavoin olen ihmetellyt sitä lapsenuskoa, että ilman ammattiliittoja tai pääomapiirien pahuudesta vaalien alla saarnaavia poliitikkoja työläisten lautaselle ei jää mitään. Poliitikot ja AY-kartellit ovat hyviä, epäitsekkäitä ja syvästi inhimillisiä.
Ehkä yksi tapa ymmärtää ihmeellistä maailmakuvaa, on katsoa, mihin opetuksiin se ”aikojen alussa” perustui. Ehkä paras dokumentti on itsensä Otto Wille Kuusisen kirja Työmiehen talousoppia, joka ilmestyi pian kapinan jälkeen 1921.
Kirja sinällään on hieman uuvuttava oppikirja, josta Nevalainen ja myöhemmin Nevalainen ja Peltonen (1972) julkistivat hieman luettavamman Marxilaisen kansantaloustieteen oppikirjan nimellä kulkevan kurssikirjan. Huomattava osa kirjasta on työnarvoteorian todistelua, mikä tämän päivän näkökulmasta tuntuu enemmän semanttiselta saivartelulta kuin hyödylliseltä analyysiltä markkinatalouden toimintamekanismeista. Mutta unohdetaan se ja katsotaan, mitä Kuusisella on sanottavaa. Aloitetaan työn ja pääoman asemasta tuotannossa:
”Enempää kuin oman arvonsa eivät tuotantovälineet koskaan voi antaa arvoa tuotteeseen, ei siis synnytä uutta arvoa, kuten elävä työvoima. Tämä tosiasia, jonka käytäntö alinomaa vahvistaa todeksi, osoittaa typeräksi sen porvarien silloin tällöin esittämän selityksen, että lisäarvo syntyisi mukana tuotantovälineiden suorittamista ’palveluksista’.” (s. 16)
Kirjasta on mahdoton löytää mitään joka selittäisi talouskasvua. Niin kuin edellä oleva sitaatti jo kertoo, pääoman roolina on vain voittojen kasvattaminen ja työvoiman vähentäminen. Palkat riippuvat kapitalistien ja työväen välisistä voimasuhteista ja viime kädessä niistä minimituloista, joilla työväestö tulee toimeen. Ajatus, että pääoman syveneminen ja tekninen kehitys nostaisi palkkoja, on Kuusiselle ilmeisen vieras. Tästä muutama sitaatti:
”Kapitalistisessa teollisuusliikkeessä on miltei aina tuntuva osa johtajan tuottamatonta työtä, yhteiskunnallisesti tarpeetonta (ei siis arvoa luovaa), tarkoittaen työväen kurissa pitämistä t.m.s. ja kapitalismin kehitys on tehnyt vuosi vuodelta entistä harvinaisemmaksi ilmiöksi sellaiset kapitalisista, jotka toimivat suurten teollisuuslaitosten tirehtööreinä; kapitalisti on käynyt yhä yleisemmin tarpeettomaksi tuotantotoiminnassa.” (s. 9–10)
”Mahdollisimman korkeaa voittoa saalistaessaan, ja siinä tarkoituksessa tekniikkaa kehittäessään, kapitalistit suhteellisesti supistavat elävän työvoiman määrää, siis sitä lähdettä, siis sitä lähdettä, josta voittoa tulee. Mutta kun kapitalistit samalla korkeaa voittoprosenttia tavoittaessaan täyttävät liiankin runsaalla pääomalla ne tuotannonalat, joilla pääoman kokoonpano on edullisin ja siis lisäarvon paljous suhteellisesti suurin, niin on tästä seurauksena kompromissi saaliinjaossa; edistyneimpien tuotannonalojen kapitalisista saavat anastetuksi osan sitäkin lisäarvoa, mitä vähimmin kehittyneillä tuotannonaloilla työntekijöiltä nyletään. (…) Täten tulee olemaan vallitsevana sääntönä, että voiton suuruus riippuu vain pääoman suuruudesta, eikä siitä, miten paljon tai miten vähän elävää työtä käytetään.” (s. 24-25)
Kuusisen maailmassa yritysten tulos ei mitenkään riipu tuotannon kasvusta sen paremmin kuin keksinnöistä, uusista tuotteista ja tuotantomenetelmistä ja uusista markkinoista. Kyse on aina vain saaliinjaosta; palkoilla ei ole mitään vaikutusta kasvuun eikä edes kustannuksiin, eli kuten Kuusinen sanoo:
”Voidaan selvästi nähdä, että useimpien tärkeimpien kotimaisten tavarain hinta on suorastaan riippumaton kotimassa vallitsevain työpalkkojen korkeudesta.” (s. 30)
Samaa mieltä näyttää AY-liike olevan edelleenkin. Samoin seuraava väite kuulostaa tutulta:
”Kapitalistit pyrkivät kiihkeästi saamaan mahdollisimman paljon voittoa mahdollisimman lyhyessä ajassa.” (s. 50)
Väite on siinä mielessä erikoinen, että yleensä taloustieteessä ajatellaan, että yrittäjäksi (kapitalistiksi) pyrkii sellainen, jonka aikahorisontti on pitkä (aikapreferenssi kulutuksen suhteen alhainen). Kuusisen tulkinnan mukaan kapitalisteiksi valikoituvat kuitenkin mahdollisimman kärsimättömät. Vaikea on yhdistää tätä tulkintaa esimerkiksi Steve Jobsiin, Henry Fordiin tai Alfred Kordeliniin. Ylipäätään jää ihmettelemään, mistä kauhuelokuvasta Kuusinen on omaksunut kapitalistin hirviöroolin. Siinä missä Marx vielä oletti, että kapitalismi tuhoaa itsensä, Kuusisen mielestä kapitalismi on paholaismainen olento, joka nimenomaan pitää tuhota.
Kirjasta on turha hakea vastausta siihen, mikä on sosialistinen vaihtoehto. Alkulauseessa viitataan vain siihen, että Venäjän proletaarinen vallankumous tarjoaa ratkaisun ongelmiin. Mutta niin kuin Osmo Jussila (2012) on kirjassaan mainiosti osoittanut, tosiasia oli, että vallankumouksen tekijöillä ei ollut minkäänlaista ohjelmaa sosialistisen talouden järjestämiseksi. Heidän kuvitelmansa oli vain se, että kun kapitalisteista päästään eroon, paratiisin ovet aukeavat. Turhaan saa nykyisiltäkin kapitalismin kriitikoilta hakea vastausta siihen, mikä on vaihtoehto.
Kirjallisuus
Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia – utopiasta vankileirien saaristoksi.
Otava, Helsinki, 2012.
Kuusinen, Otto Wille: Työmiehen talousoppia. Suomen sosialistisen Työväenpuolueen puoluetoimikunta, Helsinki, 1921.
Nevalainen, Eino & Peltonen, Matti: Marxilainen kansantaloustiede. 2. painos. Kansankulttuuri, Helsinki, 1972