Vuonna 2000 amerikkalainen moraalifilosofi Ronald Dworkin kirjoitti, että tasa-arvo on uhanalainen poliittinen ihanne. Näinä päivinä on mahdotonta olla väitteen kanssa eri mieltä. Ainakin radikaalina poliittisena ajatuksena, tasa-arvolla on yhä vähemmän merkitystä tai painoarvoa.
Tasa-arvoa, kuten muita poliittisia arvoja ja ihanteita joilla ennen ajettiin poliittista muutosta on vaikea puolustaa maailmassa, jossa taloudellinen tuottavuus määrittelee yhteiskuntapolitiikan muotoja ja mekanismeja. Tällä hetkellä sitkeä talouskriisi saattaa koettaa neoliberalistista järjestelmää, mutta kuten tähän asti harjoitettu säästökuuripolitiikka väkevästi osoittaa, etteivät neoliberaaliset hallintamentaliteetit ja -mentelmät juurikaan ole kriisissä. Ei olekaan ihme, että vasemmistolla on ollut vaikea artikuloida uutta poliittista visiota, kun maailmalla on edelleen täysin hyväksyttävää nähdä ahneus taloudellisen kehityksen moottorina ja eriarvoisuus luonnollisena kilpailukykyä mahdollistamana ominaisuutena.
Toki tasa-arvoa on yritetty puolustaa. Talouskriisin aikana kansainvälisiltä vasemmistolaisilta tutkijoilta ja asiantuntijoilta on ilmestynyt useampia tasa-arvoa puolustavia tietokirjoja. Näistä tunnetuin lienee brittiläisten epidemiologian professoreiden Richard Wilkinson ja Kate Pickettin The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone, joka julkaistiin suomeksi vuonna 2011 nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi?. Kirja oli vuonna 2013 jopa Helsingin yliopiston Yhteiskuntapoltiikan oppiaineen valintakoekirjana. Samaan sarjaan voidaan lukea myös esimerkiksi arvostetun taloustieteiljän James K. Galbraithin Inequality and Instability, tutkijan Stewart Lansleyn The Cost of Inequality ja entisen Maailmanpankin johtajan Joseph Stiglitzin The Price of Inequality, joista kaikki julkaistiin vuonna 2012.
Jo kirjojen nimet paljastavat miksi kirjoittajien mielestä poliitikoiden pitäisi olla tasa-arvosta kiinnostuneita: kasvavilla tuloeroilla on koko väestöä koskevia yhteiskunnallisia haittoja ja taloudellisia kustannuksia. Kirjat osoittavat systemaattisesti tilastollisin todisteisiin vedoten eriarvoisuuden johtavan hitaampaan talouskasvuun, alempaan bruttokansantuotteeseen ja yhteiskunnalliseen epävakaisuuteen. Eriarvoisuuden kovaan hintaan kuuluvat myös mielisairauksien (ml. huume- ja alkoholiriippuvuuden), lapsikuolleisuuden, sairalloillisen ylipainon, teini-ikäisten synnytyksien, henkirikoksien ja vankien määrän lisääntyminen, sekä lasten koulumenestyksen ja elinajanodotteen laskeminen.
Näillä näkymin tasa-arvo näyttäytyy todistettavasti yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kannattavana projektina, joka on kaikkien eikä pelkästään yhteiskunnan vähempiosaisten jäsenten eduksi. Näin ollen se ei olekaan epämääräinen periaate tai ideologista tai idealistista hölinää, vaan rationaalinen tavoite ja instrumentti jota hyödyntämällä voidaan luoda terveempi, iloisempi, älykkäämpi, siveellisempi, lainkuuliaisempi ja kilpailukykyisempi yhteiskunta.
Wilkisonin ja Pickettin ja muiden kirjoittajien tekstit voidaan alustavasti nähdä hyväntahtoisina tai jopa epätoivoisina yrityksinä pelastaa tasa-arvon ja hyvinvointivaltio neoliberalismin yhteiskuntaa raatelevilta kynsiltä. Feministitutkijalle tämä tasa-arvon instrumentalisointi kuitenkin tuntuu lähtökohtaisesti ongelmalliselta.
Jo paljon ennen talouskriisin alkua feministitutkijat havaitsivat huolestuttavan kehityksen valtioiden ja kansainvälisen tason tasa-arvopolitiikassa. Esimerkiksi 1990-luvun alussa Maailmanpankin pääekonomisti Lawrence Summers kehotti rikkaita maita ’sijoittamaan’ naisten koulutukseen koska se johtaisi taloudellisen tuoton kasvuun ja laskisi kehitysmaiden hedelmällisyyttä. 2000-luvulla eri maiden sukupuolen valtavirtaistamisen ohjelmat rakentuivat pikkuhiljaa markkinatalouden ehdoilla taloudellisen tehokkuuden ja kestävyyden välineiksi, eivätkä varsinaisen oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden toteuttamisen keinoiksi.
Maaliskuussa Suomessa julkaistun Facebookin operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin Lean in: Naiset ja menestymisen tahto -kirjan taustalla leijui sama markkina-ajattelun haamu. Sanbergin viesti oli yksinkertainen: työnantajien tulisi kehittää käytäntöjä, jotka tukevat yritysmaailmassa liikkuvien naisten urakehitystä ja johtajuutta. Perustellessaan projektiaan Financial Times –lehdelle, Sandberg nojasi sekä markkinalogiikkaan että varakkaan luokan etuoikeuksien säilyttämiseen: kilpailukyvyn edistämisen lisäksi naisjohtajuuden tukeminen varmistaisi vanhenevien miespuolisten toimitusjohtajien tyttärien taloudellisen menestymisen. Vaikka valtavirtalehdistö Suomessa kuten ulkomaillakin on brändannut Sandbergin uudeksi feministiseksi ikoniksi, feministikriitikoille Sandbergin tasa-arvoprojektin takana on enemmin pyrkimys laajentaa korporaatiokapitalistisen eliitin etuja valkoisille korkeakoulutetuille naisille (ks. esim. feministiteoreetikon bell hooksin kirjoitus).
Tästä näkökulmasta Tasa-arvo ja hyvinvointi -kaltaiset kirjat eivät itse asiassa tuo poliittiseen keskusteluun mitään uutta tuloeroista, vaan toistavat sukupuolten välisestä tasa-arvopolitiikasta valmiiksi tuttuja rationaliteettejä ja argumentteja. Uskallan väittää, että kyseessä ei ole niinkään laajemman tasa-arvon periaatteen palauttaminen politiikan kentälle, vaan sen kokonaisvaltainen instrumentalisointi pelkäksi hyödykkeeksi – eli ainoaksi neoliberalismin tunnistamaksi hyväksyttäväksi muodoksi.
Jos tasa-arvo ’pelastetaan’ näillä keinoilla, mitä jää käteen on ainoastaan vaaraton ja epäpolitisoitunut hallintakoneisto joka ei kyseenalaista valtaa. Ja näin ollen on täysin kykenemätön hahmottamaan vaihtoehtoisia ja voimaannuttavia avauksia tulevaisuuden vasemmistolaiselle politiikalle.
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Suomen Akatemian Policy instrumentit ja globaali hallinta –hankkeessa.