Viime sunnuntain HS:ssa oli koko sivun juttupaketti, joka oli rakennettu sen tiedon ympärille, että parhaiten ansaitsevien suomalaisten tulot olivat vuosina 1990-2007 kasvaneet huomattavasti nopeammin kuin keskituloisten suomalaisten tulot. Uutisarvoista oli lähinnä kasvun kasautuminen ja volyymi; polarisaatiokehitys oli jo tiedossa.
Sivun alalaidassa oli Janne Toivosen kiinnostava kainalojuttu, jossa penättiin tietoa varakkaimman kansanosamme elämäntavasta. Toimittaja oli lähestynyt joukkoa suomalaisrikkaita, jotka olivat järjestäen kieltäytyneet raottamasta elämäntapansa verhoa. Ainoa nimellä siteerattu oli Niklas Herlin, jolla oli julkisuuteen tulemisistaan huonoja kokemuksia. Muutama nimettömänä esiintynyt rikas kertoi, että he tekevät töitä ja harrastavat tavallisia asioita, ja että vaurautta ei pahemmin haluta esitellä. Juttua varten haastateltu tutkija Nina Kahma tiesi myös uumoilla, että suomalaisrikkaat elävät tyypillisesti melko samanlaista elämää kuin muutkin.
Elämäntapojen tutkimus niin Suomessa kuin kansainvälisesti keskittyy huono-osaisiin eli tuen tarpeessa oleviin ihmisiin. Tätä on sosiaali-, terveys- tai kriminaalipoliittisesti helppo perustella: jotta ongelmien syntyyn ja kasautumiseen voidaan vaikuttaa, pitää tietää niistä elinolosuhteista, joissa ongelmat syntyvät ja kasautuvat.
Toinen suhteellisen paljon tutkittu ihmisjoukko on keskiluokka – siis me epämääräinen enemmistö. Keskiluokan elämäntavan ja elinolosuhteiden tutkimusta voidaan sitäkin perustella monin tavoin, mutta sisäänpäin kiertyneessä kiinnostuksessa on toki jotain hassuakin: keskiluokkaiset tutkijat kun dokumentoivat ja tulkitsevat omia tapojaan ja olojaan.
Rikkaiden ja rikastuneiden elinolotutkimukset ovat harvassa. Lähinnä taidetaan olla kaunokirjallisuuden (esim. Kari Hotakaisen Jumalan sana, jossa kuvataan etäisesti Björn Wahlroosia muistuttavan Jukka Hopeaniemen elämää ja tekoja) tai elämänkertakirjallisuuden (esim. John Simon: Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä) varassa. Pasi Falk ja Pasi Mäenpää tekivät takavuosina mainion tutkimuksen lottomiljonääreistä. Se on omiaan vahvistamaan käsitystä rikastuneiden tavallisesta elämästä ja vaurauden piilottelusta.
Jos nyt joku lähtisi virittelemään rikkaiden elämäntapojen ja elinolojen tutkimuslinjaa, oltaisiin ainakin kiinnostavien menetelmällisten haasteiden edessä – kuten HS:n jutustakin kävi ilmi, rikkaat eivät ehkä herkästi innostu informanteiksi. Kyselytutkimus tuskin tuottaisi paljoakaan dataa ja ainakin sen vastausprosentti jäisi vaatimattomaksi. Etnografia olisi kaikkein vaativin valinta: miten kansantieteilijä voisi voittaa tutkimansa heimon luottamuksen ja päästä kärpäsenä katolla havainnoimaan rikkaiden tapoja? Anonyymi laadullinen syvähaastattelu puolestaan voisi tuottaa epämääräistä ja -luotettavaa juoruilua. Entä miten uuden tutkimuslinjan edustajat perustelisivat rikkaiden elämänolotutkimuksia? Tirkistelynhalu ei riitä, joten tulisiko tutkimuksen tähdätä rikkauteen kytkeytyvien sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ehkäisyyn?