Taiteilijoiden perusturva ja työhyvinvointi nousivat viime vuoden loppupuolella julkiseen keskusteluun. Työterveyslaitoksella julkaistu, Pia Hounin ja Heli Ansion vetämä tutkimus herätteli keskustelua muun muassa taiteen tunnustamisesta työnä ja pyrkii purkamaan vahingollista boheemimyyttiä. Entinen työministeri Tarja Cronberg (vihr.) kirjoitti Hesarin mielipidepalstalle 27.11 otsikolla ”Sosiaaliturva kuuluu myös taiteilijoille”. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö puolestaan julisti sunnuntain 1.12 taiteen edistämispäiväksi.
Taiteen edistämispäivän nimissä tartumme mekin kynään. Lähdemme liikkeelle vanhasta vitsistä: ”Jos kirjailijat menevät lakkoon, kukaan ei huomaa”. Vanhaa ja iänikuista on vitsin sisältämä itseironisuus, jota taiteellisilla aloilla työskentelevät viljelevät tavan takaa. Samaan syyllistyvät aika ajoin myös tutkijat. Uskoisimme, että kaikille tämän tekstin lukijoille on tuttu jaottelu ”oikeisiin töihin”, mitä ne sitten lienevätkään, ja taiteellisiin tai tieteellisiin.
Yleensä nämä vitsit varmasti lauotaan sen kummemmin asiaa miettimättä, vanhojen mantrojen toistelemisena. Tarkemmin katsottuna ne ovat kuitenkin oman oksan sahaamista. Jos taiteilija ei itse näe omaa työtään oikeana työnä, ei kukaan muukaan näe.
Mutta otetaanpa vielä toinen näkövinkkeli vanhaan vitsiin: onko sen väittämä totta? Ja rajataan lakko koskemaan vain kirjallista työtä, ei kirjailijoiden muita hommia, kuten opetusta. Päivän tai viikon lakko taitaisi mennä useilta ohi, se on totta. Kuukauden lakko saattaisi jo tuntua seuraavan kirjasyksyn laadussa, ja vuoden lakko tarkoittaisi sitä, että kirjasyksy jäisi tulematta kokonaan. Nyt lakko tuntuisi jo kovaa kustantajien, kirjakauppojen ja muiden kirja-alan työntekijöiden arjessa.
Mutta mikä on kenties oleellisinta, ja taitaa unohtua vanhan vitsin laukojalta, on se, että lakko tuntuisi myös lukijoilla. Suomalaiset ovat yhä edelleen kovaa porukkaa lukemaan, vaikka kielialueen ja markkinoiden koon vuoksi se ei näkyisikään kirjailijoiden korkeana tulotasona. Vanha vitsi ei siis loukkaa vain kirjailijoiden omaa ammattikunniaa, vaan myös kirjojen kohdeyleisöä, näkee heidät jo viihteen täysin kidnappaamina.
Laajennetaan ajatuskoe vuoden mittaisesta lakosta vielä muihin taiteenaloihin: Galleristit jäisivät työttömiksi ja museoissa pengottaisiin vanhoja varastoja. Radiossa soisi vain vanha musiikki eikä keikkoja olisi. Teatterit ja muut esityspaikat keräisivät hämähäkinseittiä eikä niiden edustalla parveilisi kiihtyneitä ihmislaumoja edes viikonloppuisin. Elokuvissa pyörisi vain uusintoja. Kukaan ei pääsisi taivastelemaan, kuinka kulttuuriministeri jätti oopperajuhlat väliin, koska niitä ei olisi.
Eli mitä voimme päätellä? Ensinnäkin sen, että taide ja kulttuuri koskettavat paljon suurempaa yleisöä, mitä taiteilijat tai yleisö itse tulevat yleensä ajatelleeksi. Hekin, jotka korostavat olevansa epäkulturelleja ja vähät välittävänsä nykytaiteesta, useimmiten tavalla tai toisella kuluttavat taidetta, ja – kenties huomaamattaan – nauttivat siitä. Taidealojen lakko tuntuisi jokaisen arjessa, myös niiden, joiden mielestä ”kaikki taiteen tuet pitäisi leikata”, ja tekisi kaikkien arjesta harmaampaa tavoilla, joita tuskin tulee edes ajatelleeksi.
Toisekseen voimme myös päätellä, että taiteilijoiden joukkovoima ei taida olla niin vähäinen, kuin he itse luulevat. Toki taiteilijat ovat usein individualisteja, mutta jos ja kun he tunnistavat yhteisiä epäkohtia arjessaan, tehokkainta niihin on vaikuttaa yhdessä. Se nimittäin on totta, että vain yhden kirjailijan lakkoa tuskin kukaan huomaa.
Kolmas päätelmä voisi olla se, että puheet ”luovasta taloudesta” ovat olleet hienoja ja koreita, mutta niiden lupaus on pahasti lunastamatta. Mikäli julkiset tahot, muut yhteisöt ja yhteenliittymät tai yritykset haluavat jotenkin luovuudesta hyötyä, olisi luovuuden ydinryhmästä eli taiteilijoista pidettävä parempaa huolta. Nyt he ovat Raija Julkusta lainaten eräänlainen prekaarin esijoukko, joka taitaa pärjätä muuta prekaaria paremmin vain siinä, että taloudellisten pääomien puuttuessa heillä on kuitenkin kulttuurista pääomaa.
Nyt virinneen keskustelun merkeissä kehotammekin kaikkia kuluttajia ja kokijoita pohtimaan, miten paljon taiteella omassa elämässä loppujen lopuksi onkaan merkitystä: se ei ole vain korkeakulttuuria, johon osallistuminen useita vierastuttaa, vaan paljon muutakin. Taide on varsin ylevän kuuloinen sana, mutta sen sisältö on pohjimmiltaan hyvin yleisinhimillistä, kaikkia koskettavaa. Ja taiteen tekijöiltä kysymme, että jos ja kun oma asema ja elämä tuntuu epävarmalta, mitä sille voisi tehdä? Sitä jotain ei tarvitse tehdä yksin, kuten individualistisesti turhan herkästi ajattelemme, vaan sen voi tehdä yhdessä.