Länsimedia on jaksanut irvailla Sotshin olympiakisoista. Että kaikista laajan Venäjänmaan mahdollisista kohteista talvikisojen paikaksi valittiin Sotshi, subtrooppisen alueen lomaparatiisi. Ja että kisapaikkojen rakentaminen on tullut maksamaan lähes Suomen valtion vuosibudjetin verran. Ja että joissakin vessoissa on kaksi pönttöä.
Entä jos Sotshin valinta kisapaikaksi olikin nerokas markkinointitemppu? Talvikisojen perusmateriaali on jää, ja sitä pystytään tuottamaan nykyisin keinotekoisesti, vaikka Saharassa. Niinpä Sotshin jääkiekkostadion, luistelustadion ja päästadion (josta äsken televisioitiin avajaiset) ovat kompaktisti lähekkäin meren rannalla. Toiseksi tarvitaan ylämaata tai vuoristoa, jossa on periaatteessa lunta, jota pitkin voidaan hiihtää, laskea mäkeä, pujotella ja lumilautailla. Näitä Sotshista löytyy.
Joten. Onko tässä Sotshin viesti kaikille maailman maille: ei ole väliä, missä sijaitsette, talviurheilua voi ja kannattaa harrastaa kaikkialla, ainakin kaikkea mitä tehdään jäällä, ja jos vähänkin ylämaata tai vuoristoa löytyy, myös suksilla tai lumilaudoilla. Ja viesti oli jo mennyt perille: mukana avajaisissa oli sellaisia kuuluisia talviurheilumaita kuten Brasilia, Venezuela, Zimbabwe ja Neitsytsaaret.
Ja jos kisakylän rakentaminen on tullut maksamaan maltaita, keneltä se on pois? Venäläisiltä tietysti, ja aidosti kiusallinen piirre on sikäläinen ”alv”-käytäntö, jossa kierros kierrokselta siivu summista katoaa jonnekin. Mutta: Putinin Venäjä haluaa näyttää maailmalle, että täältä pesee, kustannuksista välittämättä.
Ja sen kyllä huomasi avajaisista, koskaan ei talvikisoja ole kai avattu yhtä näyttävästi – eikä yhtä tyylikkäästi. Kaikki venäläisen kulttuurin suuret nimet olivat näkyvästi ja musiikin osalta kuuluvasti esillä, ja shown visuaalinen meno oli loistokasta.
Ja avajaisten huipennus oli osoitus historiallisten mielikuvien taidokkaasta hyödyntämisestä. Olympiatulen sytyttivät lopulta luistelulegenda Irina Rodnina ja punakoneen maineikas maalivahti Vladislav Tretjak – yhdessä, niin että Rodnina tarttui Tretjaktin soihtua pitävään käteen kun se vielä osoitti ylöspäin, ja yhdessä he sitten laskivat soihtua alas ja sytyttivät tulen.
Asento oli suunnilleen sama kuin Vera Muhinan vuonna 1937 valmistuneella, 59-metriä korkealla patsaalla ”Työläinen ja kolhoosinainen”, jossa he osoittavat yhdessä työkalujaan kohti nousevaa aamun aurinkoa. Vaikka se on naivi ja pompöösi monumentti, jokainen venäläinen ja aika moni muu muuallakin tuntee sen, se on yhden aikakauden kiteytynyt merkki, sen parhaiden pyrkimysten idealistinen tihentymä. Seisoohan meilläkin Aleksanteri II keskellä senaatintoria. Olen varma, että venäläisten valtaosan sielussa jokin sanoi iloisesti ”mie romahan”, kun alitajunta resonoi tuohon Rodninan ja Tretjakin yhteissuoritukseen.