Olen viime keväästä asti ihmetellyt peruspalveluministeri Juha Rehulan tuskaisuutta, kun häneltä on kysytty sote-alueiden lukumäärästä. Hallitusohjelmassa sovittiin, että alueita olisi enintään 19. Kesällä hallituksen nimittäminä työskennelleet selvitysmiehet ehdottivat enintään 12 aluetta. Selvityshenkilöiden puheenjohtaja Tuomas Pöysti ryhtyi sote-uudistuksen johtajaksi, ja saattoi olettaa, että hallitus olisi ainakin jotenkin sitoutunut tälläkin tavoin selvityshenkilöiden tavoitteeseen.

Syyskuun puolivälissä sosiaali- ja terveysministeriö järjesti asiantuntijakuulemisen, missä osanottajilta pyydettiin kannanottoja alueiden lukumäärään. Mielipiteet jakautuivat, mutta yleisesti kannatettiin enintään selvityshenkilöiden esittämää lukumäärää. Myös muualla tehtiin asiantuntijatyötä, jossa lähes poikkeuksetta päädyttiin siihen, että sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen näkökulmasta Suomi olisi syytä jakaa noin 4–12 alueeseen.

Todellinen yllätys olikin se, että pääministeri Juha Sipilä kertoi torstai-illan dramaattisessa tiedotustilaisuudessaan esittäneensä maakuntamallia eli 18:aa aluetta. Olennaista oli se, että Sipilä (ja myöhemmin myös Matti Vanhanen) myönsi piiloagendan: sote-uudistuksen sijaan tavoiteltiin maakuntauudistusta. Samalla selvisi Rehulan tuskan syy: hän varmasti koko ajan tiesi, että keskustelu alueiden lukumäärästä olisi turhaa. Keskusta oli jo päätöksensä tehnyt – sanoivat muut mitä tahansa.

Tarinan mukaan Sipilä on myöntänyt kokoomuksen eduskuntaryhmälle tämän vaikuttavan oksettavasti keskustalaiselta ja siksi ottaneensa kokoomuslaisille mukaan oksennuspusseja. Tästä alkoi kriisi, joka vei hallituksen viimeiselle rajalle perjantain ja lauantain välisenä yönä.

Tämä oli jälleen yksi surkea vaihe sote-uudistuksen surkeassa historiassa. Onneksi päätös kuitenkin lopulta saatiin – ja vähän maakuntauudistuksen yhteydessä toteutettava sote-uudistus on paljon nykymallia parempi. On silti pakko pohtia, miksi sote-uudistus on ollut niin vaikea.

Yksinkertaisesti sanottuna kysymys on juuri piiloagendoista. Kataisen hallitus väitti uudistavansa sote-palveluita, kun se todellisuudessa halusi tappaa pikkukunnat ja saada ympäryskunnat kuriin. Sipilän keskusta väittää uudistavansa sote-palveluita, kun se todellisuudessa haluaa maakuntien Suomen.

Kummassakaan tavoitteessa – kuntauudistuksessa ja maakuntauudistuksessa – ei ole sinänsä mitään väärää. On hyvä, että puolueilla on alueellisia visioita. Sote-palvelut ovat olennainen osa alueiden tulevaisuutta. Mutta sotkua syntyy, kun tätä ei uskalleta sanoa ääneen. Sote-asiantuntijat olivat jälleen mukana typerässä näytelmässä, jossa uskoteltiin heidän mielipiteellään olevan merkitystä, vaikka todellisuudessa keskustalaiset maakuntien miehet olivat jo sopineet asian. Asiantuntijat kyllä kestävät narrien roolin, mutta isompi ongelma on se, että julkinen keskustelu ja poliittinen peli vääristyvät. Tässä on sote-sotkun syy.

Myös media voisi katsoa peiliin. Miksi emme saaneet tietää riittävän ajoissa, että keskusta aikoo sote-asiantuntijoiden mielipiteitä välittämättä ajaa jääräpäisesti maakuntamallia? Miksi maakuntamallista ei keskusteltu ennen loppusuoran kaaosmaisia neuvotteluita? Aivan perusteltua olisi ollut pohtia esimerkiksi siitä, kuinka perusteltua on, että Suomessa on juuri 18 maakuntaa.

Riittävän ajoissa käyty keskustelu olisi säästänyt meidän ainakin siltä, että nyt päädyttiin kolmen maakunnan osalta aivan älyttömään malliin: maakunnat saavat itsehallinnon ja vaalit sote-palveluiden järjestämiseksi mutta eivät kuitenkaan saa järjestää sote-palveluita.