Kuinka paljon hyvinvointia saataisiinkaan lisättyä ja tasattua, jos kaikki oppisivat koulussa perustaidot – nimenomaan taidot, ei niinkään tietoa – läheisyydestä, kosketuksesta ja sellaisesta viestinnästä, mitä tasapainoinen rakkaussuhde ja muut toimivat läheissuhteet edellyttävät? Nykyisellään tilanne on yhteiskunnassamme hälyttävän epätasa-arvoinen. On erikoista, että niin paljon huomiota on kiinnitetty taloudellisten resurssien ja terveyden sosiaalisen jakautumiseen, mutta niin vähän myöhäismodernin ihmiselämän aivan keskeiseen osa-alueeseen, rakkauteen. Hyvinvointitutkimus- ja politiikka, joka sivuuttaa rakkauden, jättää aihepiiristään hälyttävän paljon huomiotta.
Tiedetään hyvin, että epästabiili rakkauselämä jakautuu sosiaalisesti epätasa-arvoisella tavalla. Tiedetään myös kuinka huonoilla ihmissuhdetaidoilla on taipumusta periytyä: varhainen vuorovaikutus vaikuttaa aivojen rakenteeseen ja siten mielen ja ihmissuhteiden toimintapohjaan myöhemmällä iällä. Rakkauden epäreilu sosio-emotionaalinen rakenne uusintaa itseään ja tuottaa syviä eroja ja haavoja hyvinvoinnin intiimeimmillä alueilla.
Heti kättelyssä on tärkeää huomata, että en toimi neurologisen tai psykologisen reduktionismin asianajajana. Suhteellisen pysyvät persoonallisuuspiirteet ja aivojen ja mielen rakenteet yksinkertaisesti ovat sen suuruusluokan tosiasia, jota yhteiskuntatieteillä ei ole varaa jättää huomiotta.
Sosiaalinen, diskursiivinen, neuraalinen ja mentaalinen ovat pikemminkin, ainakin osaltaan, toistensa tuottajia ja myös tuotoksia. Ne ovat tavallaan saman elefantin eri puolia, joita sokeat – eli yhden perspektiivin valinneet – kukin omalta taholtaan ja omilla käsitekehikoillaan parhaan kykynsä mukaan hahmottavat. Persoonan, luonteen ja aivojen konkreettinen olemassaolo ei kuitenkaan hätkähdä siitä, että niitä sosiaalitieteissä käsitteinä vierastetaan. Oppiminen, myös tunnetaitojen osalta, on aina neuraalista: uusia synaptisia yhteyksiä syntyy käytön myötä. Tämä on mahdollista läpi iän aivojen neuroplastisuuden vuoksi. Neuraalis-mentaalinen rakenne peritään samaan tyyliin kuin lähtösijainti sosiaalisessa rakenteessa. Kummassakin tapauksessa on tilaa rakenteen ja toiminnan vuoropuhelulle, mutta lähtökohtien epätasa-arvo on räikeä.
Nyt ne onnekkaat, jotka sattuvat syntymään emotionaalisesti tasapainoiseen perheeseen, saavat aivan eri luokan lähtökohdat omalle tunne- ja rakkauselämälleen kuin ne onnettomat, jotka sielujen lottoarvonnan myötä ovat saaneet osakseen puutteellisesti kosketusta, läheisyyttä, turvaa ja rakkauden edellyttämää viestintää elinkaarensa varhaisvaiheissa. Erona taloudellisten resurssien jakoon tässä on se, että mitään ei tarvitse jakaa uudelleen. Onnekkaasti ja ansiotta perittyjä taitoja ei tarvitse eikä saa ottaa keneltäkään pois. Toisin kuin rahan tapauksessa (jos siinäkään…) vastassa ei ole nollasummapeli. On vain voittajia, jos tämäntyyliset erot saataisiin sopivan emotionaalisen pedagogiikan kautta tasoitettua kehittämällä epäonnisten taitoja.
Ratkaisu on ilmeinen: varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa tulisi kiinnittää nykyistä paljon enemmän huomiota tunnetaitoihin ja siten parisuhteen ja muiden tärkeiden ihmissuhteiden edellytysten kasvattamiseen. Tämä olisi kasvattamista parhaimmillaan, aidossa hyvinvointivaltion hengessä: kasvatetaan tasa-arvoisesti sitä, mikä saa meidät kukoistamaan. Rakkauden peruskurssille on nykyisessä epätasa-arvoisen pahoinvoinnin ja ylenmääräisen individualismin yhteiskunnassa tilausta enemmän kuin koskaan.
Romanttista totalitarismia? Ei mielestäni. Kyse ei ole minkään yksittäisen elämäntavan propagoinnista, vaan tasapainoisten ihmissuhteiden edellytysten kehittämisestä ja tasoittamisesta. Ties vaikka sillä saisi pitemmällä aikavälillä vähennettyä niin suurempia kuin pienempiäkin perhetragedioita.
Kirjoittaja työskentelee tohtorikoulutettavana Sosiaalitieteiden laitoksella Helsingin yliopistossa, valmistelee sosiologian väitöskirjaansa suomalaisista lähiöistä ja on kiinnostunut integraatiosta käsitteen kaikissa merkityksissä.