Luin kesällä saksalais-sveitsiläisen Benedict Wellsin (s. 1984) vastikään suomennetun menestysromaanin ”Yksinäisyyden jälkeen”. Varsin koukuttavan ja koskettavan kirjan yhtenä keskeisenä säikeenä seurataan kolmilapsisen perheen sisarusten suhteiden aaltoilua yli 40 vuoden ajalta.
Vanhana sosiologina mielessäni heräsi kysymys, mitä yleisesti tiedetään sisarusten välisten suhteiden kehityksestä heidän koko elinkaarensa aikana. Googletin tätä koskevan hauan ja ensimmäisenä listalta löytyi Matleena Huittisen pro gradu -työ (Helsingin yliopisto 2018). Nyt digi-aikakautena gradun tekstin sai ruudulle saman tien.
Matleena Huittisen gradun suurin uutinen tulee heti alussa. Huittinen liikkuu löytöretkeilijän tavoin kartoittamattomassa maastossa: sisarusten välisten suhteiden pitkäaikaisesta kehityksestä ei ole juurikaan tutkimusta, ei meillä eikä maailmalla. Tämä on aika hämmästyttävää, sillä sisaruudet ovat ihmisten elämän pitkäaikaisimpia ihmissuhteita.
Huittisen aineisto on pienimuotoinen, viitisentoista 20–35-vuotiasta haastateltavaa. Niidenkin pohjalta syntyy kiintoisia johtopäätöksiä. Niistä ehkä tärkein on se, että kun sisarukset muuttavat pois lapsuuden kodistaan, sisaruuden ehdot alkavat muistuttaa ystävyyden ehtoja. Kun lapsuudenkodin yhdessäolo on pakollista ja usein ristiriitaista, myöhemmin perustana ovat samat kuin ystävyyssuhteilla: läheisyyden ja vastavuoroisuuden kokemukset. Juuri siksi tässä vaiheessa sisarusten välit joko pysyvät tai sitten alkavat etääntyä. Jatkossa Huittinen kuvaa, kuinka pariutumiset ja lastensaannit aaltomaisesti sekä lähentävät että loitontavat.
Tästä syntyy luonteva jatkokysymys; mitä tapahtuu nuoruusvuosien jälkeen, kun sisarusten lapset ovat lentäneet pesästä, lisääntyykö läheisyys? Entä mitä tapahtuu, kun sisarukset vanhenevat?
Huittisen työn pohjalta herää yleisempiä kysymyksiä. 1940-luvun suuret ikäluokat elivät keskimäärin suurperheissä ja valtaosa maalla, mistä suuri osa muutti kaupunkeihin. Nyt normiperheessä on kaksi lasta tai vain yksi tai kolme, harvemmin enemmän, ja heistä enemmistö elää taajamissa. Samalla vanhempien ja lasten maailmat ovat lähentyneet. Miten tämä on vaikuttanut sisarusten välisiin suhteisiin lapsuudenkodissa ja myöhemmin aikuisina?
Entä avioero- ja yksinhuoltajaperheissä, lisääkö vai vähentääkö vanhemmuuden jakautuminen tai puolittuminen sisarusten välistä solidaarisuutta. Entä se, jos toinen vanhemmista on maahanmuuttaja?
Evoluutiopsykologit tietävät, että sisaruus ei ole vain samassa lapsuusperheessä elämistä, se on myös yhteistä geneettistä perustaa ja pyrkimystä sen jatkamiseen. Sisarusten väliselle solidaarisuudelle on vankka biologinen pohja. Olisiko niin, että lasten keskimääräisen määrän vähentyminen ja heidän tulevien mahdollisuuksiensa tasaantuminen, yhdessä maailman kaikkinaisen epävarmuuden lisääntymisen kanssa, olisivat havahduttamassa ihmisiä tajuamaan taas tämän ikiaikaisen voimavaran olemassaolon ja arvon.