Brittilehti The Guardian laski ennen Rion kisojen alkua, että Suomi on väkilukuun suhteutettuna kaikkien aikojen menestynein maa kesäolympialaisissa.
Eipä ole enää. Suomen saalis Riosta oli yksi mitali, Potkosen pronssi. Vanha ystäväni Matti Piispa kommentoi päättyneitä kisoja yhdellä sanalla: fiasko.
Mutta hetkinen: eikö tämä johdu siitä, että Suomi sai urheilussa aikanaan tavallaan varaslähdön ja pääsi kuorimaan kermat päältä, ennen kuin muut maat heräsivät urheilun monitasoiseen merkitykseen ja imagovaikutukseen modernissa maailmassa? Että lähes kaikki maat satsaavat huippu-urheiluun nykyisin niin, että pienten maiden on enää vaikea tunkeutua terävimpään kärkeen?
Silmäys Rion mitalitilaston alkupäähän tuntuisi vahvistavan tätä näkemystä. Kärjessä ovat suurvallat USA, Iso-Britannia, Kiina, Venäjä (!), Saksa, Japani ja Ranska. Kaikkien saalis on yli 40 mitalia, seuraavien luku putoaa jo puoleen.
Mutta: kärjen jälkeen paljon mitaleita saaneissa näyttää olevan aika lailla erikokoisia ja -näköisiä maita. Lähinaapureista Tanska kahmi 15, Ruotsi 11 ja Norja 4 mitalia. Pienet Uusi-Seelanti ja Hollanti pärjäsivät myös hyvin – ja mitä on sanottava Pohjois-Koreasta, 7 mitalia!
Toisaalta Suomi voisi ehkä lohduttautua sillä, että kokonaan ilman mitaleita jäi Riossa äkkiseltään listasta laskettuna suunnilleen 100 maata.
Kun ei vaan voi. Valtaosa Rion mitalittomista maista on pieniä ja köyhiä kehitysmaita, joilla ei urheilun saralla ole oikein minkäänlaisia perinteitä. Suomen lähes satavuotinen menestys olympiaurheilussa taas on ollut keskeinen kaiken kansallisen menestyksen osatekijä, mentaalisen innostuksen ja tulevaisuudenuskon tukipylväs.
Sellaista voimavaraa ei ole syytä menettää. Kun nyt joka puolella vaaditaan tuloksentekoa ja tulosvastuuta, eikö Suomen urheiluelämän kaikkinaiseen organisointiin ja johtamiseen pitäisi nyt kohdistaa tehokasta juurihoitoa ja saneerausta?