Olin 31 vuotta sitten juuri saapunut erääseen Latinalaisen Amerikan kaupunkiin, kun lähdin vaeltamaan pitkin sen katuja vailla erityisempää päämäärää. Ajauduin yllättäen keskelle suurta mielenosoitusta. Aistin sen energistä, mutta rauhanomaista tunnelmaa. Vaikka mitään hätää ei ollut, ilahduin, kun näin poliisijoukkojen saapuvan. Se tuntui turvalliselta. Sitä suurempi oli yllätykseni, kun huomasin, että mielenosoittajat alkoivat juosta paniikinomaisesti poliisijoukkoja karkuun.
Seurasi kaaos. Ilma täyttyi poliisien käyttämästä kyynelkaasusta. Oli vaikea hengittää, yskitti ja silmät vuotivat. Pelastauduin turvaan eräälle sisäpihalle, jossa kyynelkaasun aiheuttamia oireita helpottaakseni poltin kaiken löytyvän paperin, myös ainoan karttani. Kun poliisit poistuivat, kaikki oli taas rauhallista. Ihmiset opastivat takaisin kaupungin keskustaan ja majapaikkaan.
Tuolloin 25-vuotiaan ajattelun kirkkaudella minulle tiivistyi tämän kokemuksen myötä ajatuksia suomalaisen yhteiskunnan ytimestä: Oivalsin, miten vahva luottamukseni suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen laillisiin toimijoihin oli. Olin hyvinvointivaltion kasvatti ja luotin isänmaani pyrkimykseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon sekä ihmisarvon ja -oikeuksien kunnioittamiseen. Luotin siihen, että virkavalta oli ammattitaitoista ja tasapuolista ja että virkavalta, sen poliisit ja sotilaat, suojelevat. Luotin siihen, että poliisi ja oikeuslaitos laittavat lakia rikkovat vastuuseen.
Tehtyäni töitä eri maista olevien ihmisten kanssa ja matkustettuani monenlaisissa maissa on käsitykseni vahvistunut: Meidän maailmankolkkamme on hyvin erityinen. Siitä kannatti olla ylpeä. Viimeaikoina on meidänkin jälleen ollut syytä pohtia, millä tavoin yhteiskuntamme keskeiset arvot ja oikeudet: universaalit ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo; näkyvät – tai eivät näy – muun muassa päättäjien ja viranomaisten puheissa ja teoissa?
Viimeisen puolen vuoden poliisi on joutunut monien haasteiden eteen, esimerkiksi erilaisten mielenosoitusten turvaamisessa. Suomalaiseen katukuvaan ovat tulleet mellakkavarusteiset poliisit ja etälamauttimet.
On itsestään selvää, että turvapaikanhakijoihin liittyviä potentiaalisia turvallisuusuhkia tulee arvioida huolella ja että havaittuihin uhkiin puuttua, kuten on tehty. Lammilla, Oulussa, Kauhavalla, Kouvolassa polttopulloja heittelevät, sekä rasistisilla tai seksuaalirikoksilla uhkaavat tulisi saada edesvastuuseen teoistaan. Poliisilla ei ole ollut näistä asioista merkittävää uutisoitavaa.
Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa kaikkea tietämäänsä ja MTV-uutisten tieto, että turvapaikanhakijoiden kiinniottoon uuden vuoden alla liittyisi irakilaismiesten suunnittelemaan ryyppyreissuun uudenvuodeniltana, tuskin kertoo koko totuutta. Aika suuri osa suomalaisesta väestöstä olisi näillä perustein tullut kiinniotetuksi. Tiedot mahdollisesta suunnitelmallisesta rikollisuudesta, mukaan lukien seksuaalisesta ahdistelusta, ovat osoittautuneet ristiriitaisiksi. Poliisin kansainvälinen uutisointi oli mielestäni harkitsematonta ja viestiltään vähintäänkin epätarkkaa.
Poliisi on epäonnistunut pahasti viestinnässään: poliisin tasapuolisuus ja tietojen luotettavuus ovat tulleet kyseenalaistetuiksi. Erityisen sekavaa on ollut poliisin katupartiointiin liittyvä viestintä.
Haluan edelleen luottaa siihen, että poliisilla on ajantasainen ja realistinen kuva Suomesta ja sitä uhkaavista turvallisuushaasteista ja että poliisi suhtautuu kaikkiin ihmisryhmiin tasapuolisesti. Virkavallan oikeudenmukaisuuden ja puolueettomuuden tulisi näyttää kaikkien asukkaiden silmissä itsestään selvältä. Tulevaisuudessakin jokaisen tulee voida luottaa siihen, että kohdatessaan kadulla poliisin, poliisi on rauhallinen, ystävällinen ja hallitsee tilanteet väkivallattomin keinoin.