Suomalaisessa pitkäaikaisasunnottomuuden vastaisessa työssä laitettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä alulle merkittäviä periaatteellisia ja rakenteellisia muutoksia. Vuonna 2008 aloitettiin pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma PAAVO, jonka keskeinen innovaatio oli niin sanotun asunto ensin -periaatteen mukaisen asunnottomuustyön tuominen Suomeen.
Yhdysvaltalaisen antropologin ja asunnottomuustutkija Deborah Padgettin mukaan elämme ”asunto ensin -aikakautta”. Sen myötä omasta asunnosta on tullut keskeinen ihmisoikeuksien toteutumisen mittari. Suomalaisessa asunnottomuuspolitiikassa on korostettu jokaisen oikeutta ”paikkaan asua ja elää” tai ”nimeen ovessa” ilman ehtoja, kuten sitoutumista päihteettömyyteen.
Artikkelissamme ”Politiikasta käytännöksi. Asunto ensin -politiikan arkea asumisyksiköiden työntekijöiden kertomana” (YP 5/2016) tuomme esille asunto ensin -politiikkaa noudattavan asunnottomuustyön arkea sellaisena kuin käytännön asumistyötä tekevät työntekijät näkevät sen. Aikaisempi tutkimusnäyttö on tukenut valitun asunnottomuuspolitiikan suuntaa sekä Suomessa että muualla maailmassa. Asuminen on muuttunut pitkäkestoisemmaksi ja häädöt vähentyneet. Suomessa asunnottomuus on laskenut.
Toisaalta politiikkaan on kohdistettu myös varauksia. Yhdysvalloissa kriittisimmät ovat puhuneet asunnottomuusbisneksestä, jossa asunnottomien asuttaminen on lähinnä tuottoisa keino ansaita rahaa. Asunnottomuuden ehkäisyyn ei taas riitä kiinnostusta. Suomessa huolenaiheena on ollut kaikkein huonokuntoisimpien asukkaiden jääminen riittämättömien, lähinnä asumispalveluissa tarjolla olevien palvelujen varaan.
Haastattelemiemme työntekijöiden näkemyksistä piirtyi kuva ristiriitaisesta politiikasta, jonka saavutukset ovat merkittävät, mutta kehittäminen vielä kesken.
Politiikan menestystarinoina nousivat esille kertomukset vuosia kaduilla tai rappukäytävissä asuneista ihmisistä, jotka olivat saaneet asunto ensin -politiikan myötä itselleen kodin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kaoottinen elämä oli tasaantunut tavallisemmaksi arjeksi ja elämään oli tullut turvallisuutta.
Osa asukkaista jatkoi yksiköistä eteenpäin omaan kotiin, sai koulutuspaikan ja kuntoutusta päihde- ja mielenterveysongelmiinsa, joista suurin osa kärsi.
Kaikkien osalta tilanne ei ollut kuitenkaan yhtä hyvä. Aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty huoli kaikkein huonokuntoisimpien asukkaiden jäämisestä pitkälti asumispalveluiden varaan sai vahvistusta haastatteluissamme. Työntekijät esittivät huolta myös siitä, että alun innostus kehittää toimintaa ja palvelujen laatua oli laantunut. ”Nyt tää on vaan jostain kilpailutuksesta kiinni”, kuten eräs työntekijöistä kuvasi.
Esimerkiksi vakavista mielenterveysongelmista kärsivät olisivat tarvinneet työntekijöiden mukaan huomattavasti intensiivisempää ja pitkäkestoisempaa tukea kuin nyt oli tarjolla, samoin osa yksiköiden vanhemmista asukkaista. Palveluketjut asumisyksiköiden ja muiden palveluiden toimivat kuitenkin huonosti.
Järjestelmää leimasi myös ”hoitopessimismi”. Asunto nähtiin riittäväksi kuntoutukseksi asiakkaalle. Työntekijät kuitenkin korostivat, että asumisyksikkö ei ollut hoitopaikka.
Haastattelujen jälkeen asumisyksiköiden työtä on kehitetty erilaisissa verkostoissa ja yhteistyötä muun palvelujärjestelmän pyritty aktiivisesti parantamaan. Myös asunnottomuuden ehkäisyyn on panostettu muun muassa asumisneuvontaa kehittämällä.
Kehittämistyön ja käytäntöjen välillä näyttää olevan kuitenkin edelleen aukkoja. Asunnottomuustyötä käsittelevien viimeaikaisten tutkimusten perusteella vakavista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät ovat edelleen riittämättömien palvelujen piirissä. Tämä näkyy myös päihdeasiamiestoiminnassa, jossa toinen artikkelin kirjoittajista nykyisin työskentelee, tehdyillä vierailuilla asumisyksikköihin.
Palvelujärjestelmästä näyttää tällä hetkellä kaiken kaikkiaan puuttuvan riittävän intensiivinen hoito ja hoiva. Pahimmassa tapauksessa asunnottomuustyön piiriin tulee uusia asiakkaita, jotka eivät ole saaneet ongelmiinsa tarpeenmukaista apua riittävän ajoissa vaan päätyneet niiden seurauksena asunnottomiksi.
VTT Riikka Perälä työskentelee kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattorina Ray-rahoitteisessa päihdeasiamiestoiminnassa Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:ssä
Sari Jurvansuu (EHYT ry) työskentelee tutkijana A-klinikkasäätiön koordinoimassa ja Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamassa Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmassa (MIPA.) Tutkimus on tehty osana Sininauhasäätiön Asuva-hanketta vuosina 2014 ja 2015.