Suomen pikkuleijonat voittivat muutama tunti sitten Ruotsin juniorit ja samalla maailmanmestaruuden Rasmus Ristolaisen röyhkeällä jatkoaikamaalilla. Ruotsi oli pelannut turnauksen puhtaalla pelillä, se oli vankka voittajasuosikki loppuottelussa ja mestaruusjuhlat oli valmiiksi järjestetty. Suomen joukkueelta ei ennen turnausta odotettu paljon mitään, ja sitä suurempi hämmästys oli, kun se pudotti jatkosta mahtimaan toisensa jälkeen.

Niinpä ruotsalaislehti Expressen kuvasi verkkosivullaan ruotsalaistunnelmia heti loppuottelun jälkeen otsikolla ”Perkele!!!” Jutussa haastateltiin useita ruotsalaispelaajia, jotka olivat yhtä mieltä: Ruotsi oli parempi joukkue, tulos oli aivan epäoikeidenmukainen. Ottelun ratkettua monet ruotsalaispelaajat itkivät.

Tässä vaiheessa on pakko jäljentää uudelleen Tuomas Kyrö -sitaatti, jonka tein edellisen kerran toukokuussa 2011, kun Suomen miesten aikuisjoukkue oli voittanut lätkän maailmanmestaruuden – silloinkin Ruotsia vastaan. ”Urheilukirjassaan” (Teos 2011) Kyrö muistuttaa, että urheilun peruskuvio on tämä: joskus voittaa, joskus häviää – mutta ei tämä silti poista tappion tuskaa. Ja Kyrö jatkaa:

”Häviäminen on huippu-urheilun suola. Avonaiseen haavaan. Hävinneen joukkueen katsominen sattuu sieluun, vaikka se olisi Ruotsi. Häviäjät: parikymmentä ammattiylpeää ja tavoitteellista alansa huipputekijää puree tyhjyyden edessä tuppia kuin paperitehtaan irtisanotut. Ainoa ero kaukalotappion ja tehdastappion välillä on se, että toisessa on todella kyse pelistä, toisessa elämästä. Ei se silti vähennä tappion hetkellistä tuskaa. Jollekin peli on elämä.
Häviäjät haluaisivat yksinäisyyttä, mutta joutuvat median eteen syyllistämään itseään tai hämmästelemään tilanteen epäoikeudenmukaisuutta. Olimme parempia, miksi emme voittaneet. Voitimme maalipaikat, miksi hävisimme pelin. Meillä oli enemmän tunnetta, miksei se riitä… Vastakkaisella siniviivalla kaulaillaan ja hoilataan estottomasti kuin taidelukiolaiset, nostellaan pokaalia, hamuillaan mestaruuslippistä ja samppanjapulloa.”

Silti on enemmän kuin hienoa, että pikkuleijonat voittivat lätkän maailmanmestaruuden, juuri nyt. Suomi ja myös Suomen urheilu on pitkään ollut alamaissa, innostavaa uutta käännettä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ja nyt Teräväiset, Mäenalaiset ja Ristolaiset tekivät ns. supercellit eli räjäyttivät pankin – ja lähes samanaikaisesti menestystä on syntynyt myös muualla urheilussa. Paremmin ei vuosi 2014 olisi voinut alkaa!

Ja ennen kaikkea: sankareita ovat nyt alle kaksikymppiset nuoret miehet, jotka viime aikoina ovat jääneet kaikilla rintamilla edenneen naisemansipaation varjoon. Ja millä antaumuksella ja jokainen kaikki sanat osaten joukkue lauloi loppuottelun jälkeen Maamme-laulun – mekastavan epävireisellä mutta aidon iloisella isänmaallisella riemulla!