Politiikalta edellytetään nykyään lähes refleksinomaisestivaikuttavuutta. Vaikuttavuuspuhe on yleistynyt politiikka-asiakirjoissa 2000-luvulla. Esimerkiksi nykyisessä hallitusohjelmassa termi vaikuttavuus mainitaan peräti 44 kertaa. Politiikkoihin liitetty vaikuttavuuden vaade näyttää äkkiseltään legitiimiltä ja järkeenkäyvältä, mutta mitä vaikuttavuus oikein tarkoittaa?
Tarkastellaanpa vastaavia käsitteitä muissa eurooppalaisissa kielissä. Impressive! / Impressionnant! / Impressionante! saattaisivat englantilaiset / ranskalaiset / portugalilaiset huudahtaa kokiessaan jotakin syvästi merkittävää. Suomeksi voisimme vastaavan tilanteen kohdatessamme todeta sen olevan (perin) vaikuttavaa. Edellä mainituissa kielissä on erikseen termi effectiveness / efficacité / eficácia, joka puolestaan kääntyy suomeksi vaikuttavuudeksi. Juuri tätä merkitystä tavoitellaan puhuttaessa politiikkojen vaikuttavuudesta. Tällöin vaikuttavuudella tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että valittujen linjausten, käytäntöjen, palvelujen, toimien ja tehtävien tulisi olla toimivia ja kannattavia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Suomen kielen vaikuttava adjektiivilla on positiivinen kaiku, joka resonoi myös substantiiviin vaikuttavuus. Tämä positiivinen merkitysvivahde on ollut eduksi vaikuttavuus-termin poliittiselle käytölle.
Vaikuttavuus-termin suosion ymmärtämiseksi on syytä tutkia myös vallitsevaa poliittista kielenkäyttöä ja ilmapiiriä. Vaikuttaa siltä, että politiikan arvot ja ideologisuus halutaan nyt piilottaa ja esittää politiikka kantaa ottamattomana, neutraaliin tietoon perustuvana toimintana. Vaikuttavuuden nousu keskeiseksi käsitteeksi nojaakin näyttöön perustuvan politiikanteon (evidence-based policymaking) malliin. Puhe näyttöön perustuvasta politiikasta pohjautuu olettamukselle, että se on poliittisista intresseistä vapaata, rationaalisesti perusteltua ja harkittua. Käsitettä rakennetaan suhteessa ei-näyttöön perustuvaan politiikkaan, joka tulee ymmärretyksi ideologiseksi, intresseihin sidotuksi ja epärationaaliseksi. Toisaalta vaikuttavuuden nousu kotimaisen tiedontuotannon itsestään selväksi kriteeriksi on edellyttänyt tiedonpolitiikan rajua uudelleenmuotoilua. Keskeiseksi elementiksi on muodostunut tilaustutkimusten ja tilatun tiedon tuotanto. Enää ei ole tärkeää tuottaa yhteiskuntapoliittisesti merkittävää, vaan hallituksen tilaamaa ja toivomaa poliittisesti hyödynnettävää tietoa. Uudelleenmuotoilun myötä myös tiedon tilaajien valtasuhteet ovat muuttuneet. Aiemmin vaikuttavuustietoa tilasivat pääasiassa ministeriöt, mutta nyt valta on siirretty valtionneuvoston kanslialle.
Tässä uudessa tilanteessa, joka liittyy merkittävällä tavalla tutkimuksen tilaamiseen, sen rahoitukseen sekä tulevaan politiikkaan, on tärkeä kysyä, minkälaiseen ymmärrykseen politiikasta ja politiikkarelevantista tiedosta valtioneuvoston kanslian toiminta perustuu. Valtioneuvoston kanslian (VNK 2009) tulkinnan mukaan näyttöön pohjautuvan politiikan teon tulee perustua mahdollisimman kevyeen raportointiin, joka ei kuormita virkamiehiä ja poliittisia päättäjiä. Visiona on toimintamalli, jossa ”tietotarpeet määritellään ja tunnistetaan poliittisista prioriteeteista käsin” (VNK 2011).
Tämä muotoilu vaikuttaa äkkiseltään olevan täysin ristiriidassa näyttöön pohjautuvan politiikanteon mallin kanssa. Onko kyseessä sittenkään näyttöön pohjautuva politiikanteko? Jos näyttöä tuotetaan mahdollisimman kevyen raportoinnin kautta poliittisesti tilatuista teemoista, hallituksen kärkihankkeista ja poliittisista prioriteeteista, eikö kyseessä silloin ole pikemminkin politiikkaan pohjautuvan näytön tekeminen (policy-based evidence-making)?
Perin vaikuttavaa olisi, jos hyväksyttäisiin, ettei kaikista asioista yksinkertaisesti ole näyttöä, ja jos onkin, sen löytäminen, kerääminen ja tulkinta vie aikaa ja vaatii pitkäjänteistä tutkimusta eikä kepeää raportointia!
Kirjoittajien artikkeli Vaikuttavuuden vaade ja vaikutelmien politiikka – Tapausesimerkkinä terveyden edistäminen on julkaistu YP:n numerossa 5/2014.