Hesari kertoi tänään (22/10), että lasten huostaanotto on Suomessa noin 620 miljoonan euron liikeala. Lasten ja nuorten sijaishuollon menot ovat lähes nelinkertaistuneet 10 viime vuoden aikana.
Huostaanotto- ja sijoituspäätökset tekee aina viranomainen, mutta niiden toteutuksesta suuri osa on vanhastaan ostettu ulkopuolisilta, lähinnä kolmannen sektorin yhdistyksiltä ja pienyrityksiltä. Siksi lasten sijaishuoltoa hoitaa THL:n tilaston mukaan edelleen 600 yritystä, joista valtaosa on kooltaan pieniä. Huostaanottojen raju kasvu on kuitenkin houkutellut apajalle ulkomaalaisten pääomasijoittajien omistamat sosiaali- ja terveysalan suuryhtiöt, jotka ovat nopeasti vallanneet alaa ostamalla pieniä yrityksiä pois. HS:n uutisen mukaan aktiivisia ovat olleet varsinkin Mehiläinen, Attendo. Mikeva ja Mainio Vire.
Miten huostaanotot voivat olla bisnes? Samalla lailla kuin Ruotsin yksityiset peruskoulut. Verovaroista maksetaan laskennallinen keskimääräinen korvaus per oppilas/huostaan otettu. Näin on tehty myös kolmannen sektorin pienyrityksille – mutta ne eivät pärjää alan ”teollisille” suuryrityksille, joilla on kaikki mittakaavaedut puolellaan (ja mahdollisuus dumppaamalla vallata ensin markkinoita).
Mutta: onko se ongelma, että suuryritys kykenee toimivaksi kehitetyllä konseptilla ja mittakaavaetuja hyväksikäyttäen tuottamaan palvelut niin tehokkaasti, että keskimääräisistä asiakaskorvauksista jää viivan alle vielä voittoakin?
Ei, vaan toiminnan logiikassa oleva perustavaa laatua oleva ero, jonka THL:n pääjohtaja Pekka Puska tänään nosti esiin haastattelussaan Demokraatti-lehdessä:
”Julkisen palvelujärjestelmän tehtävä on yrittää pitää ihminen terveenä niin, ettei tarvitse tulla lääkäriin. Yksityisen puolen tehtävä taas on lisätä koko ajan kysyntää. Keksiä uusia asioita, että bisnes kasvaa.”
Verovarojen luovutuksen avulla toteutetun yksityistämisen tie on loputon, jos sille tielle lähdetään. Mieleen nousee norjalaisen kriminologin Nils Christienkaksikymmentä vuotta sitten suomennettu kirja ”Kohti vankileirien saaristoa? Rikollisuuden kontrolli teollisuutena länsimaissa” (Hanki ja Jää 1993). Jo tuolloin suuri osa vankiloista oli, varsinkin USA:ssa, ns. yksityistetty, ja Christie kuvaa, kuinka hätkähdyttäviä seurauksia tästä oli havaittavissa. Vuonna 1993 Suomessa oli laman syvin kohta ja elettiin uusliberalismin ilosanoman massiivisen maihinnousun aikaa – mihin hyökyaaltoon Christien kirja paljolti hukkui. Juuri nyt se kannattaisi erityisen tarkasti lukea.
Tämä ei tarkoita, että julkisten palvelujen tuottamisessa ratkaisu olisi palaamisessa kaikkeen vanhaan. Miksi suurfirmat menestyvät esim. huostaanottojen toteuttamisessa? On ihan järkevää kehittää toimiva yleinen toimintakonsepti ja hyödyntää mittakaavaetuja. On vain alueita, joille – kuten Pekka Puska tähdentää – paljas bisnesajattelu ei sovi, ja tuo rajankäynti on syytä poliittisin päätöksin tehdä.
Mutta mikä estäisi sen jälkeen perustamasta julkisia palvelualan suuryrityksiä, jotka eivät tähtää voiton vaan laadun ja ennaltaehkäisyn maksimointiin? Työterveyshuollossa tähän olisi ollut hyvä mahdollisuus, mutta se mahdollisuus myytiin pois. Valtaosa Suomen kunnista on liian pieniä, jotta niistä jokainen kykenisi laadukkaaseen ja ammattimaiseen palvelutuotantoon. Jos Suomen kehittäminen aiemmin vaatii valtion investointeja metsä- ja metalliteollisuuteen, niin eivätkö vuorossa olisi nyt sosiaali- ja terveyspalvelujen julkiset suurtuottajat?