Himaskohua olisi vaikea ymmärtää, ellei Pekka Himanen ja hänen projektinsa olisi niin ”hyvä vihollinen” niin monelle intressiryhmälle, juuri tässä ja nyt. ”Roistoiksi” sukeutuvat Jyrki Katainen, Himasen persoona, Suomen Akatemia ja hallituksen tutkimuspolitiikka.
Alkulähde on Jyrki Katainen. Katainen sopi Himasen kanssa projektin toteuttamisen omin päin ja ”myi” sen rahoituksen Suomen Akatemialle ilman kilpailutusta ja kovaan hintaan. Syntyi kuva poliittisesta tilaustyöstä, jonka linjat Katainen tiesi etukäteen. Vaikka juridinen tarkastelu osoitti, ettei Katainen varsinaisesti rikkonut lakia, taitavaan ja teflon-pintaiseen pääministeriin kiinnittyi ensimmäinen iso tahra, jota poliittiset vastustajat ja media ryhtyivät voimallisesti paisuttamaan. Jari Tervo pelkisti Ylen kolumnissaan (13/11) näin: ”Niin kauan kuin Himanen pysyy otsikoissa, kokoomuksen kannatus laskee”.
Himasen henkilöhistoriassa ja habituksessa on jotain, joka ensin ihastuttaa ja sitten ärsyttää, niin mediaa kuin ns. kansaa. Pienistä oloista lähtöisin oleva kaveri väitteli tohtoriksi 20-vuotiaana, nuorimpana suomalaisena, ja silloin Himanen oli sankari. Sitten Himanen poistui maailmalle, loi suhteita merkittäviin tutkijoiden ja julkaisi 2001 maailmankuulun Manuel Castellsin kanssa kirjan ”Suomen tietoyhteiskuntamalli”. Sankaruus tiheni.
Sitten vähään aikaan Himasesta ei kuultu mitään, kunnes mies ryhtyi – Suomen hallituksen konsultiksi. Näillä main poliisi korjaa Himasen Helsingin keskustan yöstä, kun mies on vetänyt kirjaimellisesti kalsarikännit. Ja kun mies sitten ilmestyy mediaan valkoisissa ja mustissa kaulaliinoissaan kertomaan, että ei tässä mitään, niin hänelle käy kuin aikanaan Olavi Virralle ja Tapio Rautavaaralle. Kun Himanen puhuu raportissaan Suomesta kateuden kulttuurina, se on vain kolikon toinen puoli: täällä on yhtaikaa hirmuinen tarve ihailla sankareita – ja sitten vetää heiltä matto jalkojen alta, kun suhdanne vaihtuu. Ylistetty halutaan jossain vaiheessa alentaa, vetää takaisin mutaan.
Samaan aikaan kaikki Suomen tutkijat olivat vihastuneet Himasen käyttämään ohituskaistaan ja pettyneet Suomen Akatemian lepsuuteen, antautumiseen pääministerin pelon edessä. Jälkikäteen sanottiin, että projekti olisi pitänyt kilpailuttaa, mutta eipä tullut sanotuksi kun asia oli ajankohtainen.
Edelleen samaan aikaan hallitus kaavaili tutkimusrahoituksen remonttia niin, että osa valtion sektoritutkimuslaitosten rahoista siirretään kaikkien kilpailtavaksi Suomen Akatemiaan, ja osa suoraan valtioneuvoston päätettäväksi ajankohtaisia tarpeita palveleviin pikaselvityksiin. Parempaa lahjaa näitä pyrkimyksiä vastaan tutkijat eivät olisi voineet toivoa kuin Himasen ”tarkoitushakuista pamflettia”, jolle rahat on hankittu keittiön kautta.
Eilinen Pressiklubi (TV 2, 15/11) keskusteli ansiokkaasti Himasen raportista Himasen läsnä ollessa. Ruben Stiller vei keskustelun raportin sisällöllisiin teemoihin, mutta illan tähti oli kuitenkin Mika Pantzar, joka näki kohun hieman laveammasta näkökulmasta eli mitkä raportin ansiot ja puutteet ovat, miksi kohu syntyi, millaisia intressejä pelissä on mukana ja kenen etuja mikäkin painotus palvelee. Yllä olen lainannut osaa Mika Pantzarin argumenteista.