Parin vuoden takainen tanskalainen tv-sarja Vallan linnake oli kansainvälinen menestys. Sarja oli poliittista nyky-realismia parhaimmillaan. Kun Tanska on kehittynyt demokraattinen monipuoluemaa, sarja kuvasi tästä asetelmasta syntyvää väistämätöntä ”pelin politiikkaa”. Mikään puolue ei voi yksin määrätä, hallitusten muodostaminen edellyttää intressien sovittelua, operoimista median suuntaan ja kansan näkemysten jatkuvaa huomioon ottamista. Ja kaikkea tätä tehdään myös ja ennen kaikkea kulissien takana, ja kulissien takana on myös kaikkien toimijoiden privaatti – perheet ja parisuhteet.
Sarjassa nämä kaikki tasot olivat mukana, ja ennen kaikkea se, että taitavasti ”pelaamalla” voi politiikassa myös menestyä eli viedä omia tavoitteitaan eteenpäin – kunhan löytää sellaisia win-win -asetelmia, joissa kaikki voivat hyötyä, tai menettää mahdollisimman vähän. Monipuoluemaassa pelin politiikka on välttämätöntä, eikä välttämättä aina likaista. Tällainen ”puhdas” poliittinen taitavuus kiteytyi sarjassa ennen kaikkea puheenjohtaja Birgitte Nyborgiin, josta dramaattisten vaiheiden jälkeen tuli Tanskan ensimmäinen naispuolinen pääministeri. Sarjan suosio lepäsi suurelta osin Nyborgia esittävän Sidse Babett Knudsenin osaavuuden ja karisman varassa. Hän onnistui koko olemuksellaan pelkistämään politiikanteon epävarmuuden, jännityksen, voitot ja tappiot – ja niiden heijastumisen omaan yksityiselämäänsä – niin uskottavasti, että välillä häijyä teki.
Miksi niin harva reaalimaailman naispoliitikko on kyennyt samaan? Suomessa kaksi naispoliitikkoa (Anneli Jäätteenmäki, Mari Kiviniemi) on suistunut pääministeriydestä alta aikayksikön. Maan ensimmäisessä naispuolisessa valtionvarainministerissä Jutta Urpilaisessa minä näin paljon samaa kuin Birgitte Nyborgissa, ja siksi viime blogi-jutussani ennustin hänen voittavan demarien puheenjohtajavaalin. Niukasti Jutta kuitenkin Antti Rinteellelopulta hävisi.
Hesarin Lauri Malkavaara näkee (15/5) Jutan häviössä yleisemmän trendin:
”Taloudessa menee huonosti, ja ulkopoliittinen tilanne vaikuttaa uhkaavalta. Pelkään, että sosiobiologisessa sisämekanismissamme piileskelevä syväsovinismi on aktivoitunut ja kelpuutamme johtoomme vain öriseviä uroksia.”
Malkavaara saattaa olla oikeassa. 1990-luvun laman jälkeen kansa äänesti murskavoitolla valtaan demarit ”örisevän uroksen”, Paavo Lipposen johdolla.
Mutta ehkä historia ei toistakaan itseään? Paula Risikolla on kokoomuksen puheenjohtaja-kandidaateista yllättävän hyvä alkumenestys. Risikon ura on kuin jalostettu versio kokoomuksen taannoisesta kampanjahahmosta Sari Sairaanhoitajasta: sairaanhoitaja, erikoissairaanhoitaja, sairaanhoidon opettaja, terveydenhuollon maisteri, terveystieteen tohtori ja lopulta Tampereen yliopiston kunniatohtori; kansanedustaja vuodesta 2003 ja ministeri vuodesta 2007.
Risikko olisi kummajainen kokoomuksen puheenjohtajana: ensimmäinen nainen, jonka tausta vielä on sote-puolelta. Ammatillisen uransa antaman kokemuksen syvällä rintaäänellä Risikko sanoo Hesarin eilisessä haastattelussa (17/5) näin:
”Elämä ei ole pelkkää menestystä, vaan myös menetyksiä. Sivistynyt yhteiskunta pitää huolta niistä, jotka eivät pärjää.”
Voisiko Risikko onnistua siinä missä Jäätteenmäki, Kiviniemi ja Urpilainen eivät? Muita naisjohtajia puolueiden johdossa ei nyt ainakaan ole, Päivi Räsänenkin ehkä katoaa eurovaalien jälkeen Brysseliin. Tämän kokeen mahdollisuudesta päättää kesäkuun puolivälissä kokoomuksen puoluekokous.