Suomessa astui 1.1.2013 voimaan nuorisotakuu, jonka mukaan jokaiselle työttömäksi ilmoittautuvalle nuorelle tarjotaan koulutus-, työkokeilu-, työpaja- tai työpaikka kolmen kuukauden sisällä ilmoittautumisesta. Takuu ei sisällä laillisesti sitovia velvoitteita ja sitä pidetään laajasti epäonnistuneena.
Alle 25-vuotiaiden työttömyys on noussut tasaisesti eurokriisin aikana. Työ- ja elinkeinoministeriön kesäkuun 2013 tietojen mukaan työttömyys on kasvanut vuoden takaisesta erityisesti nuorten ja muiden kuin Suomen kansalaisten kohdalla. Työttömyys koskettaa tällä hetkellä 44 900 nuorta ja 29 600 ulkomaiden kansalaista. Aktivointitoimenpiteissä oli yli 99 000 henkeä.
Taloussanomat osallistui keskusteluun (25.7.) kirjoittamalla Paltamon kunnassa toimivasta täystyöllisyyskokeilusta ja nostamalla esiin mahdollisuuden laajentaa vastaavaa ohjelmaa koskemaan nuoria valtakunnanlaajuisesti. Paltamossa täystyöllisyysohjelma ei rajoitu nuoriin tai muuhunkaan ikäryhmään, mutta valtakunnallisesti ohjelma lienee mahdollista aloittaa rajatummastakin kohderyhmästä.
Taloussanomien haastattelemalla Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Malirannalla on kuitenkin huoli: nuoret saattavat passivoitua omassa työnhaussaan jos he saavat liian helposti työtä. Samaan aikaan kannetaan kasvavaa huolta ”oleskeluyhteiskunnasta”, jossa (nuori) henkilö voi saada toimeentulon ilman työssäkäyntiä. Malirannan ja ”oleskeluyhteiskunnan” kritisoijien käsitys nuorten passiivisuudesta on vähintäänkin paradoksaalinen: nuorten tulisi ansaita palkkansa ja tehdä työtä, jota heille ei tarjota.
Ylipäätään nuorten olettaminen laiskaksi massaksi, joka passivoituu saadessaan työtä tai milloin mistäkin kertoo ikävästi tiettyyn ryhmään kohdistuvista ennakkoluuloista. Kansaneläkelaitoksen johtava tutkija Tuula Helne lähestyi väitöskirjassaan (2002) syrjäytymisdiskurssia toiseuden tuottamisen kautta. Helne osoitti, että puhuttaessa syrjäytyneistä oletetaan, että on olemassa jokin heterogeeninen joukko, josta voi syrjäytyä. Ennen kaikkea ne jotka syrjäytyvät (syrjäytetään), ovat joitain toisia. Puhetapa rakentaa siis jakoa meihin ja muihin. Muut oletetaan jollain tapaa erilaisiksi ja heihin voidaan näin oikeutetusti kohdistaa toimenpiteitä ja aktivointipyrkimyksiä.
Nuorten olettaminen passiivisiksi yksilöiksi tukee politiikkaa, jossa nuoria aktivoidaan kamppailemaan työmarkkinoilla ilman varsinaista lupausta työllistymisestä. Huomio siirtyy tällöin pois yhteiskunnallisista ongelmista ja työttömyys nähdään johtuvaksi yksilöiden epätoivottavista ominaisuuksista tai puutteellisista kyvyistä. Riskien yksilöllistämisellä murennetaan hyvinvointivaltion universaalia perustaa.
Euroopan komission (2008) antamassa suosituksessa työmarkkinoiden ulkopuolella olevien henkilöiden aktiiviseksi osallistamiseksi (active inclusion) on kuvattu kolme tasavertaisen tärkeää linjausta, jotka on huomioitava: riittävä toimeentulo, mukaan ottava työelämä, sekä laadukkaiden palvelujen saatavuus. Näiden linjausten noudattamisen sijaan aktiivinen osallisuus on jäsenmaissa ymmärretty kapeasti yksilöiden aktivointina työmarkkinoille, mikä näkyy suosituksen implementoinnissa.
Kaipaisin julkisen keskustelun avaamista aktivointitoimenpiteiden suosimisen taustalla olevista oletuksista. Ovatko nämä nuoret todellakin muista ihmisistä perustavanlaatuisesti poikkeava joukko, joiden passivoituminen on niin suuri huolenaihe, ettei nuorille kannata tarjota edes töitä, koska se saattaisi passivoida heitä entisestään?