Osallistavan sosiaaliturvan sudenkuopat ovat vältettävissä

Puhe työttömien osallistamisesta ja aktivoimisesta jää korulauseiksi, jos sillä vain verhotaan vastikkeellisen työttömyysturvan käyttöön otto.

Tänä syksynä käyty keskustelu Rauman sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpon kehittämästä osallistavan sosiaaliturvan mallista (mm. HS 19.9., Kansan Uutiset 19.9., Ajankohtainen kakkonen 19.9., YLE Ajantasa 20.9) haastaa kysymään, mitä osallisuudella suomalaisessa yhteiskunnassa tarkoitetaan, keitä hahmotamme mahdollisesti syrjäytyneiksi, ja minkälaisin toimin pyrimme ratkomaan sosiaalisia ongelmia, kuten työttömyyttä.

Parpon mallissa työttömät velvoitettaisiin tekemään 1-2 tuntia päivässä kunnista, järjestöistä ja yrityksistä löytyviä avustavia, pienimuotoisia ja lyhytkestoisia tehtäviä. Toimintaan osallistuvien sosiaaliturva olisi runsaampi, kieltäytymisestä voisi seurata etuuksien leikkaaminen. Malli koskisi kaikkia työkykyisiä, myös ansiosidonnaisia etuuksia saavia työttömiä. Mallissa oletetaan, että vastikkeeton työttömyys-/sosiaaliturva aiheuttaa syrjäytymistä, jota tulee torjua työttömien osallisuutta ja aktiivisuutta lisäämällä.

Ongelmana ovat siis vastikkeettomasti maksetut etuudet sekä työttömien passiivisuus työn hakemisessa, ei sopivien työpaikkojen puute ja siitä johtuva työttömyys. Malli ei luo työpaikkoja eikä työllistä, vaan aktivoi ja osallistaa eli velvoittaa pienimuotoiseen ja lyhytkestoiseen työnkaltaiseen toimintaan ilman minimipalkkaa.

Puhe työttömien osallisuudesta ja osallistamisesta on vahvistunut 2000-luvun aikana, mutta käsitteen sisällöstä ei ole yksimielisyyttä. Onko tavoitteena saada kansalaisista nykyistä täysivaltaisempia yhteiskunnan jäseniä työttömyydestä ja siitä usein seuraavasta köyhyydestä huolimatta, vai pyritäänkö osallistamisen nimissä etuuksien vastikkeellistamiseen?

Parpon mallissa työttömien osallistamista voitaisiin toteuttaa ohjaamalla esimerkiksi viisi prosenttia julkisten hankintojen rahallisesta arvosta työttömien aktivointiin. Tällainen esitys on kuitenkin avuton, kun pitäisi vaikuttaa työmarkkinoiden rakenteisiin. Esimerkiksi Hollannissa julkisissa hankinnoissa sovelletaan työllistämisehtoa ja luodaan oikeita työmahdollisuuksia yrityksissä myös vaikeasti työllistettäville henkilöille. Työstä maksetaan työehtosopimusten mukaista palkkaa, mikä onkin ehto lausuman ”työ on parasta sosiaaliturvaa” toteutumiselle. Palkkatyö sitoo yksilöä yhteiskuntaan ja mahdollistaa erilaiset kuulumisen ja osallistumisen muodot.

Parpon mallin tavoitteena näyttää olevan pikemminkin pitää sosiaaliturvajärjestelmä hyväksyttynä niidenkin mielestä, joiden veroeuroilla etuudet kustannetaan. Huoli tuntuu liioitellulta valtaosan kansalaisista tukiessa yhä laajaa hyvinvointivaltiota etuuksineen ja palveluineen. Sosiaaliturvan passivoivuutta arvosteltaessa tulee myös muistaa, että valtaosa suomalaisista kuuluu tavalla tai toisella sosiaaliturvan piiriin. Käynnistynyt keskustelu syyllistääkin vain osan sosiaaliturvan saajista. Työmarkkinatukikin on veronalaista tuloa ja tutkimusten mukaan etuuksia jätetään pikemmin hakematta kuin väärinkäytetään.

Parpo on itse todennut YLE:n haastattelussa, että kyseessä olisi iso, periaatteellinen muutos suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan ja yhteiskuntaan. Mallista pitäisikin käynnistää laaja julkinen keskustelu mahdollisimman pian.

Kirjoittajat työskentelevät Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Kaikki ovat olleet myös työttömyysetuuksien saajia.