Pitääkö työttömiä korkean työttömyydenkin oloissa pakottaa hakemaan töitä? VATT:n ylijohtaja Juhana Vartiainen ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ovat keskustelleet asiasta syksyn aikana Yhteiskuntapolitiikka-lehden palstoilla ja virtuaalisfääreissä. Toisaalla Vartiainen on haastanut muitakin kuin vain kansantaloustieteen edustajia puimaan kanssaan vaikeaa kestävyysvajeen ja kohtuullisten toimenpiteiden dilemmaa (Tieteessä tapahtuu -lehti 3 /2014).
Keskustelussa on jäänyt epämääräiseksi muutama käsite: varsinkin ”vapaamatkustaja”. Vartiainen katsoo sanktioiden kannattavan, koska ne pakottavat vapaamatkustajat töihin tai ainakin työtä etsimään. Työttömien ”vapaamatkustajuus” on keskiössä pakottamisen legitimoinnin kannalta. Kukaan ei sentään kehtaa väittää, että työttömille pitää langettaa sanktioita siksi, että lyötäisiin lyötyä. Siksi onkin outoa, että Vartiainen toteaa vuorotteluvapaalaisen ja muutaman muun ”hollitaukoa” pitävän, mutta myös pitkäaikaistyöttömän olevan vapaamatkustaja – joko tahallaan tai tahtomattaan. Vartiainen siis tulee väittäneeksi, että tahaton vapaamatkustaminen on mahdollista.
Tahallaan vapaamatkustava välttelee töitä tietoisesti, mutta entä tahaton sellainen? Hiilamo koettaa taittaa asiasta hieman peistä, mutta turhan löysästi; hän väittää blogissaan jotakuinkin niin, että kouluttamaton pitkäaikaistyötön ei ole vapaamatkustaja. Mielestäni on aiheellista tarttua käsitteelliseen ongelmaan tiukemmin, jos haluaa keskustelua aiheesta jatkaa. On syytä muistuttaa, että filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä vapaamatkustajuus määritellään nimenomaan tahalliseksi: vapaamatkustajalla on pyrkimys, intentio käyttää muiden (työ) panosta hyväkseen voidakseen itse laistaa yhteiset tehtävät.
Onko siis legitiimiä rangaista oletetusta vapaamatkustamisesta sellaista, jota voidaan enintään epäillä siitä, ja aina ei sitäkään? Rankaisu ei sisällä vain työmarkkinatuen pois ottoa, vaan tietyssä vaiheessa myös toimeentulotuen leikkaamisen määräajaksi 20-40%:lla. Tämä on koitunut nuorisotakuun entisestään vahvistaman käytännön myötä varsinkin useiden nuorten kohtaloksi. Vartiainen tukeutuu ruotsalaiseen professori Andersseniin: Pohjoismaissa ketään ei voi työntää vähimmäistulon rajan alle. Eikö toimeentulotuen pois otto merkitse kansalaisen vähimmäistulon rajan alle työntämistä? Ehkä ei juridisesti (vaikka siitäkään en ole varma), mutta inhimilliseltä ja kokemukselliselta kannalta kyllä.
Hiilamo muistuttaa metaforisesti pitkäaikaistyöttömistä puhuessaan, että ”potilas voi kuolla” sanktioiden seurauksena. Metafora tässä kohdassa on niin tärkeä, että soisi sen avautuvan paremmin. Mitä kaikkea Hiilamo tässä ”kuolemisella” tarkoittaa? Koska metafora ei avaudu, näyttää siltä, että hän – enempää kuin Vartiainenkaan – ei huomioi sitä taloudellisestikin merkittävää seikkaa, että ”potilas” eli sanktioiden näännyttämä työttömien joukko ennen kaikkea kituu pitkään, eikä kuole heti. Köyhän kansan kitumisesta vasta koituukin menoja Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisiä ei – konkreettisesti – ojan pohjalle heitetä. Tämän potilaan ”kituminen” voi tulla niin kalliiksi yhteiskunnalle, että sen tuottama kustannus on suurempi kuin aktivoinnin tuottama hyöty.
Äärimmäisen köyhä aiheuttaa keskimäärin niin sosiaalisektorille kuin poliisillekin enemmän kustannuksia kuin keskituloinen. Taloudellisesti merkittävintä tässä laskelmassa lienee kuitenkin se, että äärimmäisen köyhyyden elämäntapa-, ravintotottumus- ja muut sairastavuusseuraukset kaatuvat julkisen terveydenhuollon hoidettaviksi. Sairaalapäivät ne vasta kalliita ovatkin yhteiskunnalle.
Kannattaako työttömiä siis rangaista taloudellisilla sanktioilla, jopa toimeentulotuen leikkauksilla, kun sillä voi olla epäfunktionaalisia seurauksia kansantaloudelle? Ehkä ”kaikki on saatava töihin” -retoriikka olisi syytä korvata toistaiseksi analyysilla siitä, millä hinnalla ”kaikki töihin” -politiikkaa tehdään, ihan euromääräistä hintaa tarkoittaen. Sivuutetaan asian inhimilliset aspektit toistaiseksi.