Ärsyttää aina kun puhutaan siitä, miten yrittäjän täytyy saada rikastua, koska hän on kerran ottanut yrittäjän riskin. Ikään kuin yrittämisen ainoa riski olisi joku valtava pankkilaina ja talon panttaus, ja se tehtäisiin ainoastaan jotta olisi mahdollisuus rikastua. Yrittäjyydestä tulee todella ankea kuva. En tiedä kenen etu on saada yrittäjyys näyttämään siltä ettei siihen kukaan ryhtyisi ilman mahdollisuutta rikastua. Rikastumisyrittäjyys tai pakkoyrittäjyys.
Oma näkemykseni yrittäjyydestä on heittänyt häränpyllyä parin viime vuoden aikana kun olen ajautunut itsekin yrittäjäksi. En rikastumisyrittäjäksi (vaikka ei minulla olisi mitään sitäkään vastaan) enkä pakkoyrittäjäksi. Vaan yrittäjäksi joka *haluaa tehdä omaa juttua omalla tavalla*. Omaa juttua jonka on itse keksinyt ja josta on ylpeä, jonka kuvittelee *tekevän tämän yhteiskunnan paremmaksi. *
Onhan tämä luova yrittäjä kovin amerikkalainen käsite, ja kuulostaa naivilta ja siltä että sillä vain pyhitetään sitä että tosiasiassa kyse on rikastumishalusta ja – riistosta. Minäkin soitin kerran työvoimatoimistoon kysyäkseni heidän työllistämistuistaan, kun tuttu nuori työtön nainen hinkusi päästä mukaan meidän yhteisöllisiin hankkeisiimme, vaikka ilmaiseksi, mutta jos siitä vielä saisi vähän extrapalkkaa niin olisi ihan mahtavaa. Koska meillä ei ollut tuolloin, eikä vieläkään, rahaa maksaa itsellemme säännöllistä palkkaa, kiinnostuimme tuista ja harkitsimme että voisimme ehkä kuitenkin maksaa tälle naiselle vaikka 800 kuussa, jos tuet toisivat hänelle lisää.
”Ei kenenkään kannata ottaa vastaan tuollaista työtä”, tylytti työvoimatoimiston ihminen. ”Eihän sillä elä.” Hänen äänestään kuulin että olin hänen korvissaan riistäjä. Mietin kerronko hänelle ettemme vielä itsekään saa palkkaa, mutta annoin olla.
Tuttu yrittäjä menestyi aikansa, palkkasi työntekijöitäkin, kunnes alan tuotot alkoivat hiipua Nokian hiipumisen myötä. Hän päätti pistää pillit pussiin ennen konkurssiin ajautumista. Edessä oli myös epävarmuus siitä saako yritys toimeksiantoja. Jos ei saa, täytyy kuitenkin maksaa hyvin paljon erilaisia pakollisia maksuja. Velkaantuminen käy nopeasti.
Yrityksen lopettaminen oli kuulemma todella vaikeaa. Olisi pitänyt jatkaa niin kauan kuin voi vielä saada työntekijöiden palkkoja ja työeläkemaksuja ja yhteisöveroja maksetuksi, ilmeisesti samalla omaa omaisuutta myyden jne.
Nyt kun olen sitten yrittäjä, huomaan riskit – eivätkä ne ole sitä että olen ottanut pankkilainan ja pantannut asunnon. Ne ovat sitä että teen työtä ilmaiseksi, kunnes yritys alkaa tuottaa. Ne ovat sitä ettei minulla ole työttömyysturvaa eikä eläkettä kerry. Sitä etten voi olla täysin varma siitä että yritys alkaisi tuottaa. Se on sitä että on pakko puffata omaa tekemistä sosiaalisissa verkostoissa ja Facebookissa – kun korporaatiot hoitavat saman kahdensadantonnin mainoskampanjalla. Se on sitä ettei yrityksellämme ole resursseja hakea monia verovaroista kerättyjä tukia, vaikka TEKES-tukia tai EU-tukia, koska niiden hakeminen on täynnä lobbausta, verkottumista, kirjoittamattomia sääntöjä ja mittavia raportointivelvollisuuksia. Se on sitä että vaikka hankkeeni ovat läpeensä hyvinvointia tukevia ja yhteiskunnallisia, yritykseni keskustella niistä sosiaalialan instituutioiden edustajien kanssa ovat kuin kuuroille puhuisi.Samalla valtio syytää rahaa erilaisille isoille konsulttitoimistoille, jotka eivät ole vapaata markkinataloutta nähneetkään vaan erilaisia kilpailutussääntöjen jäykkyyksiä ja lobbaamista hyväksikäyttäen saavat oikein kivat katteet verovaroista.
Suomi on korporaatiomyönteinen maa, ei yritysmyönteinen maa. Rikastumisesta sen verran, että kun on kaksi vuotta tehnyt töitä ilman palkkaa, tulee kieltämättä mieleen että sitten kun palkkaa vihdoin tulee, olisihan se kiva saada korvausta myös siitä aikaisemmasta. Ja suhteesta työntekijöihin. Nyt kun näkee miten hemmetin vaikeaa on saada yrityksen ansaintalogiikka kuntoon, jo pärjäävän yrityksen pyörittäminen alkaa näyttää sankariteolta, puhumattakaan siitä että tarjoaisi jollekin toiselle valmiin työn kuukausipalkalla ja eduilla. Onhan se hienoa.
Mutta mikä hinku minulla on tehdä yhteiskunnallisia asioita juuri yrittäjänä? Eikö kaikki se ole parempi järjestää julkisen sektorin toimesta? Ehkä asia on niin. Mutta minä vain kerta kaikkiaan haluan tehdä itse, omalla tavalla. Sellaisia monet yrittäjät kai ovat. On joku visio joka vie mukanaan. Voisin puhua luovuudesta, innovatiivisuudesta tms. mutta se kuulostaisi kliseiseltä bullshitiltä. Ehkä se onkin bullshitiä ja meitä yrittäjiä ei useimmiten kerta kaikkiaan tarvittaisi, meistä olisi enemmän hyötyä vaikka perushoitajina. Joten olkoon tämän blogauksen tarkoitus nyt sitten vaikka pyrkiä laventamaan yrittäjyyskäsitystä niin että se sisältäisi myös itseni kaltaiset yrittäjät – ja meikäläisiä on todella paljon.
Semmoisen pikku jutun haluaisin palkkatyöntekijöille vielä kertoa, että kun kutsutte jonnekin esiintymään, ja sanotte että ”kaikki muut tulevat ilmaiseksi”, tai satasella, niin tämähän on illuusio, sillä ne muut eivät todellakaan tee yhtään mitään ilmaiseksi vaan saavat koko ajan kuukausipalkkaa, ja mahdolliset esiintymispalkkiot sen päälle. Me yrittäjät emme saa yhtään mitään muuta kuin sen mitä laskutamme esimerkiksi puhujanpalkkioina. Voitte siis laskea oikeudenmukaisen palkkion miettimällä kauan esityksen tekoon menee aikaa, lisäämällä hieman yleiskustannuksia joista yhtään mikään taho ei maksa yrittäjille minkäänlaista palkkaa tai korvauksia, kuten paperityö, toimiston vuokra, kopiokoneen osto, työterveydenhuolto, työpaikkalounaat, myyntityö, nettisaitin tekeminen, työmatkakustannukset, kesälomat, työntekijöiden palkkaamiseen tarvittavat vakuutukset, ja miettiä sitten sopivan tuntipalkan. Se kerrotaan vielä noin 1,3:lla jotta mukana ovat myös pakolliset eläkemaksut ja verot. Sanoisin että jokaisella tämän blogauksen lukevalla palkkatyöntekijällä on tyypillisen yrittäjän näkökulmasta ihan hemmetin hyvä palkka.