Kaksi vuotta sitten Paavo Väyrynen ilmoitti tavoittelevansa keskustan puheenjohtajuutta. Kommentoin tätä tässä blogissa otsikolla ”On Paavon aika?” silloin (19.1.2010) näin:
”Kun 10 vuotta Euroopassa lymyillyt Paavo Väyrynen nimitettiin nykyhallitukseen 2007, olin monen muun tavoin kauhuissani: ensi ajatus oli, että siinä salaisten sopimusten ja kepulaisen venkoilun ikoni, menneisyyden mies kaivetaan naftaliinista. Mutta minkälaisen ulkomaankauppaministerin olemmekaan nähneet? Asiantuntevan, rauhallisen ja osaavan, joka ei ole potkinut yli hallituksen aisan.
Ja ennen kaikkea: tosikosta pyrkyristä näyttää sukeutuneen itseironiaan kykenevä ja myhäilevä vanhempi valtiomies. Silti poliittisen linjan pääpiirteet ovat ennallaan ja vakaata tahtoa sen ajamiseen tuntuu riittävän: pitkää puolueettomuuspolitiikan linjaa on jatkettava; Venäjän kauppaa on kehitettävä; presidentin valtaoikeudet säilytettävä; valtion roolia talouden suuntaamisessa vahvistettava; hyvinvointivaltio on kilpailukyvyn perusta.
Kun muut puolueet ovat kilvan nuorentaneet puheenjohtajiaan, tilanne on nyt se, että Päivi Räsänen (s. 1959) on vanhin eduskuntapuolueiden johtajista. Seuraavana on Timo Soini (s. 1962) ja sitten Stefan Wallin (s. 1967). Kokoomuksen Jyrki Katainen (s. 1971), demareiden Jutta Urpilainen (s. 1975), Vihreiden Anni Sinnemäki (s. 1973) ja vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki (s. 1976) ovat kaikki alle 40-vuotiaita ja kuuluvat samaan poliittiseen sukupolveen.
Yksikään puoluejohtaja ei tällä hetkellä kuulu suuriin, 1940-luvun loppupuoliskolla syntyneisiin ikäluokkiin. Suuret ikäluokat ovat lähihistorian poliittisin sukupolvi sekä siinä mielessä, että sen sisältä liityttiin sankoin joukoin puolueisiin (erityisesti demareihin ja keskustapuolueeseen), että siksi, että kohortin äänestysprosentti on aina ollut ja on edelleen huomattavasti korkeampi kuin nuorempien kohorttien. Paavo Väyrynen on syntynyt 1946 ja on aito 60-lukulainen. Kaikki mikä sukupolvea silloin yhdisti saattaa nykytilanteessa yhdistää taas.
Historiallinen tilanne on siis avannut Paavo Väyryselle äkisti tuhannen taalan paikan, jota vanha pelimies ei tietenkään malta olla käyttämättä.
Kerrottakoon lopuksi eräs ns. heikko signaali. Seppo Lindblom kertoo kirjassaan ”Manun matkassa” (Otava 2009), että Georgian kriisin jälkeen syksyllä 2008 Mauno Koivisto huolestui kriisin synnyttämistä ylitulkinnoista ja paasikiviläisen ajattelun vähäisyydestä nykyeliitissä. Keskustapuolueen riveistä Koivisto ei ollut löytänyt muita hengenheimolaisia kuin Paavo Väyrysen:
’Mauno kertoi soittaneensa Paavolle jo aiemmin ja kertoneensa huolistaan. Hän oli aloittanut puhelinkeskustelun sanoilla: ’Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun yhteyden.’ Myöhemmin kuulin Paavolta itseltään, että hän oli ymmärtänyt.’”
Ei valittu tuolloin Väyrystä keskustan puheenjohtajaksi, mutta tuo teksti Koivisto-sitaatteineen ennakoi itse asiassa paremmin sitä tilannetta, missä ollaan ensi sunnuntaina. Väyrysellä on todellinen mahdollisuus nousta presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Verkkolehti Uuden Suomen vastaava päätoimittaja Markku Huusko otsikoi kolumninsa toissapäivänä (16/1) näin: ”Paavo Väyrynen on hyvin lähellä ihmettä.”