Viime sotien jälkeisen suuren muuton oloissa omistusasunto nousi politiikan keskiöön, kahdesta syystä. Ensinnäkin Suomi oli köyhä ja suljettu talous, joka kuitenkin teollistui ja kaupungistui kiihtyvällä vauhdilla. Jotta massiivinen (lähiö)rakentamisen aalto kyettiin rahoittamaan, valtaosasta uusia asuntoja tehtiin omistusasuntoja ja kaikki halukkaat valjastettiin asuntosäästäjiksi ja sitten nopean asuntolainan maksajiksi.
Vuodesta 1950 vuoteen 1989 omistusasuntojen määrä kolminkertaistui 1,5 miljoonaan, kun samana aikana vuokra-asuntojen määrä pysyi ennallaan 0,5 miljoonassa.
Toinen ja yhtä tärkeä syy oli ideologinen. Neuvostokommunismin paineessa oli tarpeen levittää uskoa yksityisen omistamisen tuottamaan turvallisuuteen ja sen luomaan varallisuuteen. Omistusasunto tarkoitti itsemääräämisoikeuden perustaa uudessa urbaanissa yhteiskunnassa, ja velkojen maksun jälkeen olennaisesti pienempiä asumismenoja kuin vuokra-asunnossa – ja vielä pysyvää omaisuutta, jonka saattoi jättää perinnöksi lapsilleen.
Nykytalouden oloissa nuo ajatusmallit ovat kääntymässä päälaelleen. Pääomaa on nykyisin Suomessakin saatavissa yli tarpeen, pulaa on riittävän tuottavista kohteista. Omistamisen ideologinen merkitys on romahtanut reaalisosialismin mukana. Kiihtyvästi talouseliitin puheissa onkin alkanut voimistua näkemys, jonka mukaan omistusasuntoihin sijoitetut varat ovat ”kuollutta” eli tuottamatonta pääomaa – ja ennen kaikkea: omistusasuminen estää tai hidastaa työvoiman nopeaa liikkuvuutta, mitä globaali talous vaatii.
Ratkaisuksi talousviisaat ovat kehittäneet idean asuntotulon verosta. Viimeksi tätä ideaa hehkutti Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta tammikuussa julkaistussa pamfletissaan ”Luovan tuhon tie kilpailukykyyn”. Veron logiikka kulkee Malirannan mukaan näin:
”Parempi olisi verottaa niin sanottua asuntotuloa. Kyse on laskennallisesta nettovuokrasta. Se kuvaa kotitalouden omassa asunnossa asumisesta koituvaa etua verrattuna vastaavanlaisessa markkinahintaisessa vuokra-asunnossa asumiseen.”
Eli: kun omistusasunnon välittömät menot (lainakorot ja lyhennykset sekä vastikkeet) vähennettäisiin vastaavanlaisen vuokra-asunnon markkinahintaisesta vuokrasta, erotus olisi asunnon omistajalle ”asuntotuloa”, jota siis verotettaisiin.
Kun idea edellisen kerran oli esillä, kokoomuslainen Terhi Koulumies tyrmäsi sen oitis (US 15.12.2010):
”Ehdotus on tietysti sanomattoman typerä. Asuntotulon logiikalla meille avautuisi kaikenlaisia muitakin pöhköjä verotusmahdollisuuksia.”
Kuten kotisyömistulon verotus, jolla hankitaan kohtuutonta etua kalliimpaan ravintolasyömiseen verrattuna. Tai raanaveden käyttämisetu kauppojen pulloveteen verrattuna.
Mika Malirantakin myöntää (US 25.2.2015), että idea asuntotulon verottamisesta on terveen järjen vastainen ja siksi erityisen vihattu.
Siksi se olisikin syytä vähin äänin kuopata – mutta lasta ei kannattaisi heittää pesuveden mukana. Eikö modernin yhteiskunnan pidä tarjota ennen kaikkea vaihtoehtoja, myös asumisen suhteen?
Viime aikoina autokaupassa ovat voimalla levinneet mallit, joissa auton saamiseksi omaan käyttöön riittää käsiraha (10-15 % auton hinnasta), 5-vuotisen lainan alhainen kuukausimaksu ja sen jälkeen isompi loppusumma, jolla auton voi lunastaa kokonaan omakseen tai sitten vaihtaa vastaavalla tavalla uuteen. Tässä on periaatteessa toimiva omistus- ja vuokramallien hyvien puolien yhdistelmä.
Samalla logiikalla aloitettiin 1990-luvulla asumisoikeusasuntojen lanseeraus, jossa omaan asuntoon pääsi kiinni 10-15 % osuudella asunnon hinnasta ja lainaa kuoletettiin vastikemaksuilla. Hyvin alkanut projekti on sittemmin kuihtunut – syistä, joita sietäisi tutkia. Näppituntuma kertoo, että suosio hiipui sitä mukaa, kun rakennuttajayhtiöt levittivät omat paisuvat hallintomenonsa ja uusien rakennusprojektiensa kustannukset tasaisesti niin vanhojen kuin uusien asiakkaittensa vastikkeisiin. Tämän seurauksena asumisoikeusasuntojen vuokrat nousivat tasaisesti kaikkialla pilviin, ja lähes kaikki edut suhteessa omistus- tai vuokra-asumiseen katosivat.