Erään Suomen mittakaavassa köyhän asuinalueen reunalle päätettiin rakentaa pieni puisto, jossa asukkaat voisivat tavata toisiaan ja levähtää hetken. Puistoon suunniteltiin suihkulähde, kasveja ja kukkia virkistämään asukkaita ja kaunistamaan ympäristöä. Kutsutaan puistoa tässä nimellä ”oleskelupuisto”, sillä todellisen puiston nimi on merkityssisällöltään samanlainen.
Suuri osa alueen asukkaista ei syystä tai toisesta käy töissä tai töitä on liian vähän. Tehtaat on suljettu ja moottoritie rakennettu pelloille, joille ennen lähdettiin päiväksi töihin, jos rahat loppuivat. Harva haikailee vanhaa, mutta niitä aikoja, kun oli vielä työtä, muistellaan usein. Silloin ihmisvirta kulki aamulla bussipysäkille ja iltapäivällä takaisin. Nykyään virta on tyrehtynyt muutamaksi yksinäiseksi kulkijaksi.
Alueen asukkaat raivostuivat ja loukkaantuivat kuultuaan, että tyhjästä ilmestyneet työmaakoneet olivat tulleet kaivamaan heille oleskelupuistoa. He kysyivät, miksi heidän pitäisi oleskella alueen ulkopuolella sijaitsevassa puistossa, vaikka he ulkona istuessaan haluavat vaihtaa pari sanaa ohikulkijoiden kanssa, seurata leikkiviä lapsia ja nähdä, mitä pihoilla tapahtuu. He ihmettelivät, missä välissä heidän on tarkoitus ehtiä puistoon oleskelemaan, kun on pestävä lastenlasten pyykit, käytävä naapurin rouvalle kaupassa, laitettava ruoka ja katettava pöytä. He eivät ymmärtäneet, miksi heille rakennetaan oleskelupuisto, kun he saavat muutenkin oleskella tarpeekseen, ”niin kuin laittaisi kastelulaitteen tuonne pihalle”, sanoi asukas ja osoitti sateista syyssäätä. ”Pelkkää ..ttuilua”, sanoi toinen.
Kun istuu kuuntelemassa asukkaita keittiöissä, pihoilla ja kerhohuoneissa, vallitseva poliittinen puhe alkaa kuulostaa hyvin kaukaiselta. Ei siksi, että elämä näissä paikoissa olisi jotenkin merkittävästi erilaista – lauantaisin käydään saunassa, naapurin kanssa grillataan makkarat ja lääkärin määräyksestä viineri on vaihdettu pullaan. Pikemminkin siksi, että puhe elämästä on niin erilaista. Toisesta suunnasta katsottuna puhe yhteisöllisyydestä kuulostaa poliittiselta fantasialta, elämästä irronneelta kaipuulta mielikuvitushistoriaan, jota ei koskaan ollutkaan. Kekseliäät nimet yhteiskunnan järjestykselle kuulostavat sanaleikiltä, joka puhuu kaukana kuvaamastaan kohteesta. Vallitseva poliittinen puhe perustuu kivoille mielikuville, siis sellaisille kuin oleskelupuisto.
Todellisuudessa kiva mielikuva oleskelupuistosta on kuitenkin johtanut ainoastaan tyhjään puistoon ja merkittävästi kasvaneeseen kuiluun asukkaiden ja päättäjien välillä.
Miksi puistohanke epäonnistui? Eivätkö asukkaat ymmärtäneet, että oleskelupuiston tarkoitusperät olivat hyvät? Miksi he loukkaantuivat siitä, että heidän elinympäristöstään yritettiin tehdä viihtyisä?
Siksi, että oleskelupuisto tekee näkyväksi kuilun, joka vallitsee niiden välillä, jotka aluetta kehittävät ja niiden, jotka alueella asuvat. Oleskelupuiston piti lisätä alueen yhteisöllisyyttä, olla paikka, jossa ihmiset voisivat tavata toisiaan ja järjestää piknik-retkiä virikkeellisessä ympäristössä. Mutta eivät asukkaat kaipaa lisää yhteisöllisyyttä. He rupattelevat pihoilla, auttavat toisiaan ja lahjoittavat pieneksi jääneet vaatteet naapureille. Yhteisöllisyys kuulostaa heistä epäilyttävältä hölynpölyltä. He eivät kaipaa kivoja mielikuvia, vaan hyvin toimivan ja turvallisen elinympäristön, jossa arki sujuu mahdollisimman mukavasti. Eivätkä he tarvitse oleskelupuistoa, koska he eivät halua oleskella, vaan elää elämäänsä päivä kerrallaan niin hyvin kuin vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista. Asukkaat eivät käytä oleskelupuistoa periaatteesta, sillä puiston nimi loukkaa heitä. Nimeen kiteytyy kollektiivinen kokemus siitä, että ”ne ei ymmärrä tästä elämästä yhtään mitään, eikä yritäkään”. Oleskelupuisto on tyhjä, koska sillä on väliä, millä nimillä asioista puhutaan.
Kirjoittaja valmistelee kaupunkisosiologian väitöskirjaa ja tekee etnografiaa sosiaalisen elämän järjestymisestä 60-70 -luvulla rakennetuissa lähiöissä.