Kun Antti Rinteen hallitus oli viime kesäkuussa nimitetty, kirjoitin tälle palstalle jutun otsikolla Nuorten naisten hallitus (6.6.2019). Silloin kirjoitin näin:
”Näyttää siltä, että nuoret naiset tulevat muodostamaan hallituksen ykkösketjun: Li Andersson (32 v), Katri Kulmuni (31 v), Sanna Marin (33 v), Maria Ohisalo (34 v), Annika Saarikko (35 v) ja (puolikasministeri) Hanna Sarkkinen (31 v). Heissä kaikissa tuntuu olevan nyt jotain enemmän kuin miespoliitikoissa: määrätietoisuutta, draivia, sitkeyttä.”
Silloin vasemmiston Li Andersson oli ainoa nimetty puolueensa johtaja, joskin vihreiden Maria Ohisalo oli sitä jo vain nimitystä vailla. Sitten syksyllä Katri Kulmuni valittiin keskustan puheenjohtajaksi ja nyt viimeksi Sanna Marin demareiden pääministeriehdokkaaksi, kun Antti Rinne joutui eroamaan.
Nyt hallituksen viidestä puolueesta neljällä on alle 35-vuotiaiden, samantyyppisen sukupolvikokemuksen omaavien nuorten naisten johtajat. Myös viidennen puolueen Rkp:n johtaja on nainen, joskin hieman vanhempi. Mutta ennen kaikkea: nyt hallituksen pääministeri tulee olemaan nuori nainen, (myös minun suosikkini) Sanna Marin.
On helppo ennustaa, että nyt eletään käännekohtaa: hallituksen kannatus joko jatkaa syöksyään alaspäin tai sitten se oikenee nousuun. Jos syöksy – erityisesti keskustan ja demareiden – on johtunut Antti Rinteen poukkoilusta ja arvaamattomuudesta, tämä este on nyt pois tieltä. Mutta onko taustalla myös konservatiivisten (miesten) epäluottamus näin naisvaltaisiin puoluejohtajiin ja heidän johtamaansa hallitukseen? Tiettyä osviittaa on siinä, että eniten Rinteen hallituksen olemassaolon ajan kannatustaan on lisännyt perussuomalaiset, joiden kannattajista kaksi kolmasosaa on miehiä, kun taas vastalaidan (vihreät) luvut ovat päinvastoin.
Eniten kannatuskatoa on tänä vuonna todennäköisesti aiheuttanut se, että keskeisestä uhkasta, ilmastonmuutoksesta, on syyllistetty tavallisten ihmisten elämäntapaa ja että ongelmaa voitaisiin hoitaa lähinnä niin, että valtio eri tavoin rajoittaisi ja ohjailisi ihmisten kulutuskäyttäytymistä. Tästä ovat erityisesti perussuomalaiset hyötyneet.
Virkistävän toisenlaista lähestymistapaa esitteli Katri Kulmuni puheessaan puolueensa valtuustolle (Yle 23/11) eli näin:
”On aivan turha keskustella siitä, mitä ihminen syö, kun hiilineutraalisuuden ratkaisee teollisuus. Kulmunin mukaan Suomi tarvitsee seuraavana vuosikymmenenä miljardien investoinnit, jotta tavoitteet vähähiilisyydessä ja päästöttömyydessä toteutuvat. Hän ehdottaa, että tätä varten luodaan kansallinen ilmastorahasto, jonka pohjana toimii valtion omaisuus ja johon myös kansalaisille tarjotaan mahdollisuus sijoittaa. Suomi voi näyttää suuntaa uusiutuvalla energialla, älykkäillä sähköverkoilla, sähkön varastoinnilla ja päästöttömällä teräksellä. Ei voi olla niin, että valtio vain asettaa rajat ja pahimmillaan ajaa yritykset ulkomaille, vaan valtion täytyy mahdollistaa muutos täällä.”
Tässä on järkeä, myös poliittisen hyväksyttävyyden kannalta: ilmastonmuutokseen ei vaikuteta ensi sijassa vetoamalla yksilöiden kulutuksen muuttamiseen (millä myös toki on merkitystä), vaan ennen kaikkea paremmalla teknologialla. Innovaatiot luovat uutta vihreää teollisuutta ja uusi teollisuus uusia työpaikkoja, joissa menestyvät myös perinteiset miesammatit. Monilla aloilla on lupaavia näkymiä, mutta tuore esimerkki on entinen Talvivaara, jonka valtio pelasti nykyiseksi Terrafameksi. Firma on löytänyt uuden menestyvän tuotteen (HS 6/12):
”Terrafamen kaivokselle on rakennettu uusi teollisuushalli. Kun kaikki on valmista ja halliin on asennettu koneet ja laitteet, siitä tulee maailman suurin nikkelisulfaatin tuotantolinja. Nikkelisulfaatti on keskeinen kemikaali sähköautojen akuissa. Miljoonaan sähköautoon tulee akkujen nikkelisulfaatti tältä tontilta. Ei mikään ihan vähäpätöinen määrä, sillä sähköautoja valmistetaan tänä vuonna koko maailmassa kaksi miljoonaa.”