Mikko Piispa ja Panu Pihkala julkaisivat tuoreessa Tieteessä tapahtuu -lehdessä monella tapaa virittävän artikkelin nimeltä Onko ilmastonmuutos sukupolvikysymys? Kysymyksen motiivina on, että ilmastokeskustelun ytimessä ja sen nostajina ovat viime aikoina olleet nimenomaan nuoret, ja ilmastonmuutos on kyselyjen mukaan yleisin nuorten keskuudessa epävarmuutta ja turvattomuutta aiheuttava ilmiö.
Ilmastonmuutoksesta on puhuttu jo pitkään ja koko ajan kovenevilla äänenpainoilla. Miksi uhka olisi kolahtanut nimenomaan nuoriin ihan viime aikoina? Vastausta Piispa ja Pihkala hakevat Karl Mannheimin sukupolviteoriasta, jota itse olen väitöskirjassani soveltanut ja kehittänyt. Yksi sen keskeisistä ajatuksista on näkemys ihmisten aikuistumisen herkästä iästä, joka yleensä sijoittuu 17. ikävuoden tienoille. Jos yhteiskunnassa juuri silloin tapahtuu jotain käänteentekevää, siitä voi tulla nuoren polven avainkokemus, joka jättää mieleen pysyvän jäljen ja vaikuttaa voimalla nuorten myöhempään kehitykseen.
Teesinä Piispa ja Pihkala heittävät ohimennen ajatuksen, että IPCC:n (Hallitusten välinen ilmastopaneeli) raportin julkaisu vuonna 2018 saattoi aikaansaada nuorelle polvelle avainkokemuksen. Ensilukemalta tuo teesi tuntui hiukan haetulta, mutta kun aloin miettiä ja tsekata, mitä kaikkea noihin aikoihin tapahtui, teesi alkoi tuntua uskottavalta. Omassa tutkimuksessani noudatin historiantutkijoiden perusmetodia: mitä tapahtui, keiden toimesta, missä järjestyksessä. Ajallisen kehityksen kuvauksen avulla saattoi sitten tehdä päätelmiä syy-seuraussuhteista.
Kesä 2018 oli ainakin pohjoisen pallonpuoliskon mittaushistorian kuumin, Keski-Euroopassa lämpötilat kipusivat roimasti yli 40 asteen. Sitä tuo kesä oli myös Suomessa, helleputki alkoi jo toukokuussa ja jatkui lähes koko kesän. IPCC:n synkkä ilmastoraportti julkaistiin 8.10.2018 ja kuuman kesän tuore kokemus antoi raportin sanomalle välitöntä uskottavuutta ja hurjaa medianäkyvyyttä ja voi hyvin kuvitella, että siksi se kolahti erityisesti herkässä iässä olleisiin nuoriin – kun se kolahti voimalla myös meihin ikäihmisiin.
Silti tähän täytyy lisätä olennainen lisätekijä: Greta Thunberg. Elokuun 20. päivänä 2018 silloin 16-vuotias Greta jäi ensi kertaa pois koulusta ja istui Ruotsin valtiopäivätalon edustalla mukanaan kyltti ”Skolstrejk för Klimatet”. Ruotsin valtiopäivävaalit pidettiin kaksi viikkoa myöhemmin, ja niiden jälkeen Greta jatkoi lakkoaan perjantaisin ja kehotti somessa nuoria ympäri maailmaa ryhtymään samaan.
Gretan protesti sai julkisuutta heti alussa, mutta epäilen, että se alkoi laajasti purra vasta IPCC:n raportin julkistuksen jälkeen. Joulukuussa 2018 Greta jo piti puheen YK:n ilmastokokouksessa ja sitten myös vuotta myöhemmin syyskuussa 2019, jolloin Gretan iskulause (”Kuinka te kehtaatte”) levisi kuin kulovalkea. Syyskuun 20. päivänä 2019 Greta järjesti kansainvälisen protestipäivän, johon osallistui neljä miljoonaa nuorta ympäri maailmaa – mikä oli suurin ilmastomielenosoitus ”in human history”, kuten Time-lehti totesi. Time valitsi Gretan vuoden henkilöksi 2019.
Nuori polvi oli saanut oman ikäisensä äänitorven ja idolin. Ei ihme, että Piispan ja Pihkalan artikkelin kuvituksena on Greta Thunbergin kuva.
Mutta: Piispa ja Pihkala tekevät tärkeän eron ilmastoahdistuksen ja ilmastoaktivismin välillä. Avainkokemus ei välttämättä johda minkäänlaiseen mobilisaatioon tai jos johtaa, mobilisaatio voi tapahtua vasta (paljonkin) myöhemmin. Tässä tapauksessa IPCC saattoi käynnistää laajankin nuorten ilmastoahdistuksen ja vasta Greta antoi sen purkautumiselle eli ilmastoaktivismille ensimmäisen väylän. Tästä on vielä matkaa pysyvään poliittiseen aktivismiin eli toimimiseen jossain liikkeissä, puolueissa tai yrityksissä, joilla on selkeä ilmasto-agenda.
Piispa ja Pihkala myös korostavat, että ilmaston muutos on ollut tiedossa jo aika pitkään ja ilmastoahdistusta ovat kokeneet jo monet sukupolvet ja niin paljon, että niiden sisältä on syntynyt nimenomainen ympäristöliike eli vihreät – ja mahdollista on, että nykynuorison sisältä on liitytty tai liitytään kasvavin joukoin toimimaan sen sisällä. Itse aikanaan pelkistin, että puolueet ovat kerrostuneita sukupolviliikkeitä, samaan traditioon kiinnittyneitä aktivoituneita ikäryhmiä. Mutta: voi olla niinkin, että vihreiden ansio on ollut tuoda uusi näkökulma politiikkaan ja toimivimman agendan ilmastonmuutoksen torjumiseksi voikin kehittää jokin tai jotkin muut poliittiset voimat.
Toivottavasti Mikko Piispan ja Panu Pihkalan artikkeli oli lähtölaukaus empiirisen tutkimuksen suunnitteluun ja tekemiseen!