Viimeaikainen vilkas keskustelu lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista on sisältänyt paljon tutkimuksista ja tilastoista poimittuja numeroita. Numeroiden avulla on kuvattu kyseisten rikosten yleisyyttä, määrän kehitystä ja rikoksesta epäiltyjen piirteitä niin uutisissa kuin virallisissa kannanotoissakin.
Sekä tilastot että väestötasoiset tutkimukset ovat toki tarkoitettu ilmiöiden tilannekuvan hahmottamiseen, mutta niiden soveltaminen ilmiöiden tilannekuvan luomiseen edellyttää numerolukutaitoa. Numerolukutaidolla tarkoitetaan valmiutta ymmärtää käytettyä numeerista informaatiota, siihen liittyvää sanastoa sekä menettelytapoja, joilla numerot on tuotettu. Tässä epäonnistuminen johtaa usein huolimattomiin tulkintoihin ja jopa virheelliseen tilannekuvaan.
Esimerkkejä numerolukutaidon haasteellisuudesta seksuaalirikoksiin liittyvässä keskustelussa olisi useita, mutta keskitymme tässä hallituksen vastikään antamaan esitykseen eduskunnalle rikoslain seksuaalirikoksia koskevan luvun muuttamisesta (HE 212/2018). Siinä esitetään lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamista. Esitys on taustoitettu väestötasolla toteutetun lapsiuhritutkimuksen sekä rikosilmoitustilastojen tiedoilla lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten nykytilasta.
Hallituksen esityksessä todetaan, että kiinnijäämisprosentti lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö -rikoksissa olisi jopa 80 %. Vuonna 2013 toteutetun lapsiuhritutkimuksen mukaan yhdeksäsluokkalaisista tytöistä 4 % ja pojista 1 % raportoivat sellaisia hyväksikäyttökokemuksia joskus elämänsä aikana, jotka täyttävät hyväksikäyttö-rikoksen tunnusmerkit. Kun ikäluokassa on noin 60 000 nuorta, tarkoittaa se, että heistä noin 1 500 on joskus ollut tällaisen rikoksen uhrina. Poliisin tietoon tulee vuosittain noin 1 200 lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö -rikosta.
Näistä luvuista on päästy 80 % kiinnijäämisprosenttiin kaavalla, joka täyttää matemaattiset vaateet, mutta ontuu numerolukutaidon näkökulmasta. Luvun laskelma perustuu muun muassa oletukseen siitä, että ilmiö pysyy muuttumattomana ajassa, sekä siihen, että yksi uhri on sama asia kuin yksi rikosilmoitus. Todellisuudessa yhdessä rikosilmoituksessa voi olla useita uhreja. Rikosilmoitus ei myöskään tarkoita, että rikosta olisi tapahtunut. Poliisilla on velvollisuus kirjata kaikki poliisille ilmoitetut rikosepäilyt, mutta se, voidaanko ilmoitetussa epäillä tapahtuneen rikos vai ei, määrittyy vasta esitutkinnan aikana.
Samoista syistä poliisin tietoon tulleiden rikosilmoitusten määrää ei voida käyttää kiinnijäämisen indikaattorina. Ja vaikka rikoksen epäiltäisiinkin tapahtuneen, vähemmistö lapsiin kohdistuneista seksuaalirikosepäilyistä päättyy rikoksesta epäillyn tuomitsemiseen, jolloin vasta voidaan perustellusti puhua ”kiinni jäämisestä”.
Rikosilmoitukset kertovat korkeintaan mahdollisten epäiltyjen rikosten ilmi tulosta poliisille, mikä kuvastaa viranomaiskontrollia ja viranomaisten ja kansalaisten herkkyyttä ilmiön tunnistamiseen. Tämän tiedon vertailu uhritutkimuksen antamiin tietoihin tuottaa parhaimmillaankin hyvin karkean arvion hyväksikäyttökokemusten ilmitulosta. Korkeintaan voisi verrata uhritutkimuksessa yhden ikäkohortin raportoimia kokemuksia rikosilmoitustilastoihin saman vuoden aikana, saman ikäkohortin edustajiin kohdistuneiden seksuaalirikosepäilyjen osalta. Näin laskien ilmi tulleiden tapausten osuus yhdeksäsluokkalaisten kohdalla olisi noin kolmannes. Tämäkin tarkastelu kuitenkin sisältää sen perusvirheen, että uhri olisi yhtä kuin rikosilmoitus.
Todellisuudessa käytettävissä olevat julkaistut väestötutkimukset ja rikosilmoitustilastot eivät riitä ilmi tulleiden lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten osuuden tarkasteluun sellaisella tarkkuudella, joka mahdollistaisi edes suuntaa-antavat arviot tekijöiden kiinnijäämisriskistä. Arvion tekeminen edellyttäisi yksityiskohtaisempaa pitkittäisanalyysiä poliisin ja tuomioistuinten tietojen aineistoista.
Hallituksen esityksessä arvio kiinnijäämisriskistä ei ole ollut merkityksellinen muutosesityksen lopputuleman eli rangaistusten ankaroittamisen valmistelussa. Nykytilan kuvauksena se kuitenkin herättää paljon kysymyksiä ja tarpeen muistuttaa numerolukutaidon tärkeydestä yleensä ja erityisesti silloin, kun keskustellaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.