Facebook-kaveri kysyy päivityksessään tänään, olisiko huomenna rauhanmarssin paikka. On. Rauhaa tarvitaan maailmaan, joka tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa. Uusia konflikteja syntyy koko ajan, eikä niille ei tunnu olevan ratkaisua.
Yhteistä konflikteille tuntuu olevan erilaisista taustatekijöistä huolimatta se, että kansalaiset ovat kyllästyneitä päättäjiin. En ihmettele, koska valtaapitäviä ei näytä tällä hetkellä kiinnostavan mitä kansalaiset haluavat. Ukraina on tästä tietenkin äärimmäisin esimerkki. Samanlaista kansalaisten ylenkatsomista tapahtuu kuitenkin pienemmässä ja itse asiassa melko suuressakin mittakaavassa vaikkapa eurokriisin vaivaamassa Euroopassa. Tämä on omituista, sillä nykyaika nojaa ainakin puheen tasolla vahvasti demokratian, vapauden ja kaikenlaisen kansalaisten osallisuuden ideaaleihin.
Näennäisesti ollaan tietenkin vapaita ja puheen tasolla erityisesti. Jokaisella on oikeus omaan juttuun. Se on tällä hetkellä pyörivän Lego-elokuvankin keskeisin sanoma. DIY. Mutta kun on tämä taloustilanne. Nyt ei mahda mitään. On pakko leikata. Tulevaisuudessa häämöttää kestävyysvaje, johon meidän jokaisen on varauduttava. Nyt on pakko lomauttaa.
Mielestäni nyky-yhteiskunnat eivät ole neoliberaaleja kuten usein esitetään sekä tieteellisen että julkisen keskustelun tasolla, vaan yhä useammin pseudoliberaaleja. Ajatukseni on tässä suhteessa vielä hieman keskeneräinen, mutta tarkoitan pseudoliberaalilla sellaisia yhteiskuntia joissa vapaus on vain puhetta ja käytännöt jotain toista.
Hiljattain edesmennyt brittiläinen kulttuurin tutkija Stuart Hall käytti sanaa ”weasel word”, viittaamaan tapaan käyttää sanoja kaunistelemaan ja peittelemään retorisesti sitä, mitä oikeastaan on meneillään. Vapaus on tämän ajan weasel word. Toinen brittiläinen kriittinen ajattelija Norman Fairclough on nimennyt listan muitakin: yhteistyö, kumppanuus, valinta…
Ketään ei tietenkään pakoteta mihinkään, mutta onhan se nyt päivänselvää, että tulevaisuuden työmarkkinoilla ei pärjää, jos ei ole valmis xyz. Kansalaisia ja työntekijöitä kutsutaan kyllä mukaan, mutta kun tulee varsinaisen päätöksenteon aika, niin dialogi unohtuu. Nyt on pakko tehdä näin. Tapahtuu niin paikallisella, kansallisella ja ylikansallisellakin tasolla.
Yksi tekijä, mikä hämmentää päättäjiä kuunnellessa, on täydellinen ideoiden ja visioiden puute mitä tulee uudenlaisiin tapoihin järjestää yhteiskunta tulevaisuudessa. Ranskalainen politiikan tutkija ja yhteiskuntateoreetikko Pierre Rosanvallon toteaa kuitenkin tuoreessa teoksessaan ”The Society for Equals” (2013), että paluuta vanhaan ei ole. Nyt pitäisi miettiä todellakin uudelleen, miten järjestää yhteiskunta ja jakaa hyvinvointia tulevaisuudessa.
Siis todellakin uudelleen. Pussillinen vanhoja keinoja plus yksi uusi ei riitä.
Kuulostaa jonkun korvaan ehkä lapselliselta, mutta esimerkiksi sosiaalinen media, kansalaisjärjestöt ja erilaiset ideapajat pullistelevat tällä hetkellä hienoa aktiivisuutta ja toimintaa sekä visioita vaihtoehdoista. Juuri nyt kannattaisi kuunnella nimenomaan kansalaisia. (Mutta kun ei voi, kun nämä asiat ovat niin monimutkaisia. Nyt tarvitaan nopeita päätöksiä.)
Uh. Mitä minä sanoin, pseudoliberaalia.
Onko huomenna rauhanmarssi? Jotain täytyy tehdä.