Mia Hakovirran kanssa kirjoittamani artikkelin Lasten käsityksiä köyhyydestä ja köyhyyden syistä (YP 2/2014) tuloksista uutisoitiin laajasti. Huipennuksena artikkeliamme käsiteltiin 16.4.2014 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. Tutkimuksen uutisointiin liittyy tutkijan näkökulmasta aina jännitysmomentteja. Ymmärtävätkö toimittajat tarpeeksi hyvin sanomaamme? Yleistävätkö tai kärjistävätkö he liikaa? Lopulta tutkijan ei ole mahdollista saada kaikkia juttuja tarkastettavaksi ja vastuu jää yksin toimittajille. Tällöin punnitaan heidän ammattitaitonsa ja eri toimijoiden uutisoinnin laatu.
Tällä kertaa ylilyönneiltä säästyttiin.
Uutisoinnissa nostettiin esille artikkelimme kannalta keskeisiä kysymyksiä. Otsikkoja oli esimerkiksi ”Jo lapset yhdistävät köyhyyden hiljaisuuteen ja nöyryyteen” (HS 16.4.), ”Lapsi tunnistaa köyhän nöyryydestä” (HS 11.4.) ja ”Lapset näkevät köyhyyden vanhoista puhelimista ja rikkinäisistä vaatteista” (Yle 11.4.). Nämä tiivistävät tutkimuksemme tulokset, joita olivat a) lapset ymmärtävät köyhyyden suhteellisena ilmiönä, b) heidän on vaikeampi kuvata köyhyyttä kuin rikkautta, c) lapset liittävät köyhiin erilaisuuden ja sosiaalisen stigman, d) he näkevät köyhyyden vaikuttavan taloudellisessa niukkuudessa elävien ajatteluun ja e) lapset selittävät köyhyyden johtuvan useammin rakenteellisista kuin yksilöllisistä syistä.
Tuloksemme ovat nostaneet kysymyksiä materian arvosta ja sen sosiaalisista merkityksistä ryhmiin kuulumisessa ja niiden ulkopuolelle jäämisessä. On puhuttu kulutuskeskeisyydestä ja erilaisuuden sietämisestä sekä vanhempien roolista kuluttajina. On keskusteltu köyhiin lapsiin liitetystä sosiaalisesta stigmasta ja sen vahingollisuudesta. Kysehän on pahimmillaan siitä, että lapsi alkaa myös itse uskoa olevansa arvottomampi kuin muut. Lisäksi on mietitty sitä, onko yhteiskuntamme jakautumassa ”meihin” ja ”heihin” ja pystymmekö enää eläytymään ja ymmärtämään toistemme todellisuuksia (lapsi)köyhyyden kasvaessa.
Eräs saamani palaute ”Te sosiaalipoliitikot olette yhteiskunnan omatunto” kosketti. Piileekö siinä kenties totuuden siemen? On niin, että pyrimme lähestymään ja ymmärtämään vaikeita ilmiöitä, joita osa meistä ei halua edes ajatella. Mutta onko velvollisuutemme myös nostaa yleiseen keskusteluun yhteiskunnallisia epäkohtia ja heikoimmassa asemassa olevien näkökulmia tutkimukseen perustuen? Vastaukseni on uutisoinnin seuraamisesta johtuvan stressin jälkeenkin kyllä. Se tekee tutkijan työstä merkityksellistä.