Kuten tunnettua, hyvinvointivaltio on siunattu murrokseen, jolle loppua ei näy. Murroksen näkyvimpiä merkkejä ovat olleet julkisen omistuksen kaventaminen ja palvelujen ulkoistaminen. Myös demokratiavajeesta ja kansalaisten passiivisuudesta on keskusteltu paljon. Palveluiden järjestämiseen ja kansalaisten ”osallistamiseen” on kutsuttu apuun etenkin kansalaisyhteiskuntaa. Monet yhdistyksistä, säätiöistä ja järjestöistä ovat ottaneet tehtävän myös ilomielin vastaan. Onhan se tuonut niille resursseja ja paikallista, alueellista tai kansallista prestiisiä.
Eräänä esimerkkinä kehityksestä toimii moninainen maahanmuuttajien kotouttaminen tai yleensäkin ”monikulttuurisuustoiminta”, jossa järjestöille ja yhdistyksille on annettu suuri rooli. Ne järjestävät esimerkiksi kotouttamispalveluita, tarjoavat osallistumismahdollisuuksia ja auttavat uusia tulokkaita arjessa, koulutuksessa ja työllistymisessä, sekä pyrkivät vaikuttamaan ihmisten asenteisiin.
Tässä ei ole mitään uutta. ”Perinteistenkin vähemmistöjen” liikevoima on kanavoitunut Suomessa perinteisesti yhdistyksiin ja on luontevaa, että myös maahanmuuttajien asemaa edesautetaan järjestöistä ja yhdistyksistä käsin. Merkittävää ero nykytilanteen ja aikaisempien vuosikymmenten välillä kuitenkin on, että ennen työtä tehtiin huomattavasti nykyistä intressi- ja identiteettipoliittisemmista lähtökohdista käsin. Voisi jopa sanoa, että yhdistyslähtöisesti. Tämän ajan kolmannelle sektorille on sen sijaan leimallista intressimerkityksen väheneminen. Samalla yhdistyksissä on omaksuttu rahoituksen ja kumppanuusresurssien ohjaama tendenssi mukailla kotouttamisen tai monikulttuurisuuden ”virallista linjaa”.
Rahoittajien ääni on yhdistyskentällä selvästi voimistunut viimeisen vuosikymmenen aikana. On myös merkkejä siitä, että järjestötyöhön liittyvä aktiivinen ja innovatiivinen kriittisyys halutaan yhä useammin suitsia ylhäältä annetuilla periaatteilla ja valmiilla toimintamalleilla sekä ”sosiaalisia innovaatioita” koskevilla odotuksilla. Varsinkin maahanmuuttajien kansalaistoiminnassa merkit näyttäisivät olevan tällaiset. Yhdistysten kotouttamis- ja työllistämisfunktioita on haluttu korostaa. Yhdistyksiä on myös kutsuttu apuun aktivoimaan maahanmuuttajia ”apatian torjumiseksi”. Politik/sointi on puolestaan haluttu minimoida.
Monikulttuurisen ja muunkin kansalaistoiminnan kohdalla tulisikin keskustella nykyistä enemmän myös toisenlaisista toimintamuodoista. Palvelujen ja kotouttamisen lisäksi tarvittaisiin aktiivisuuteen ruokkivaa poliittista ympäristöä, jossa etukäteisoletetun myötäilyn sijaan lähdetään liikkeelle kritiikistä ja vaihtoehtojen etsimisestä. Tarvitaan myös avointa keskustelua kansalaisuuden merkityksistä, rajoista ja toimintaedellytyksistä. Oikein tuettuina kansalaisjärjestöillä olisi edelleen mahdollisuudet juuri tähän, myös monikulttuurisessa toiminnassa.
Tällä hetkellä klassisen liberalismin mukainen kansalaislähtöisyys on kuitenkin selvästi jäänyt top-down -orientoituneiden palveluvaatimusten sekä demokratisoinnin ja aktivoinnin juhlapuheiden verhoamaksi. Hieman kärjistetysti voisi katsoa, että valtion vahtikoiran halutaan kulkevan häntä koipien välissä. Siitäkin huolimatta, että asenteiltaan polarisoituva yhteiskunta, taloudellisesta ohjausasemastaan etäännytetty julkinen sektori ja finanssipelureiden ylikuumentamat markkinat tarvitsisivat juuri nyt avointa kansalaisvetoista keskustelua, valvontaa tai ohjausta.