On karkeasti ottaen kahdenlaista poliittista konservatiivisuutta. On vanhaa konservatiivisuutta, jossa halutaan palauttaa jotain sellaista, jota on joskus ollut, mutta joka on reaalimaailmasta jo kadonnut, kuten kuningasvaltaa, sääty-yhteiskuntaa, natsihallintoa, neuvostokommunismia. Ja on modernia konservatiivisuutta, jossa halutaan säilyttää sellaista, mikä on olemassa vakiintuneena juuri nyt.
Kuningasmielisiä, natseja ja kommunisteja Suomessa on edelleen, mutta kovin vähän. Sen sijaan moderneilla konservatiiveilla on täällä keskeisten osa-alueiden suhteen vankka enemmistö. Vanhimmasta nuorimpaan: valtakunnallinen ja kunnallinen demokratia; ay-liikkeen toimintavapaus ja korkea ammatillinen järjestäytymisaste; hyvinvointivaltio; sotilaallinen liittoutumattomuus; EU-jäsenyys; jäsenyys euroalueessa.
Jos kaikkia näitä poliittisen järjestelmän osa-alueita kannattaa, on puhdasverinen moderni konservatiivi – ja sellaisia suuri osa Suomen puolueista ja niiden kannattajista on. Silti puolueiden profiileissa on tapahtunut nurinkääntyminen.
Aiemmin konservatismin linnakkeina pidettiin oikeistopuolueita, ja vastaavasti radikaalit olivat vasemmalla. 1990-luvulta lähtien osat ovat kuitenkin pikkuhiljaa vaihtuneet, vaikka oikeistopuolueita vanhasta muistista edelleen kutsutaan konservatiiveiksi. Kun hyvinvointivaltion perusrakenne saatiin Suomessa 1980-luvulla kutakuinkin valmiiksi, sen jälkeen sitä on pitänyt lähinnä karsia, laihduttaa ja keventää – ensin kotimaisen kriisin ja sitten talouden globalisaation takia. Vasemmisto on muuttunut hyökkääjästä puolustajaksi, ja samalla oikeistolle on avautunut aivan uudenlainen pelitila. Niinpä kokoomus pyrkii nyt tarmokkaasti hyvinvointivaltion perusrakenteen radikaaliin muuttamiseen ja Nato-jäsenyyteen, ja perussuomalaisten toiminnan kärjessä on EU- ja euro-kriittisyys. Keskusta on tässä aika lailla linjojen välissä, ja nykyisenä pääministeripuolueena se kantaa ensisijaisen vastuun siitä, mihin suuntaan kehityksen annetaan kulkea.
Olennaista kuitenkin on, ettei mikään nykyisistä eduskuntapuolueista aseta kyseenalaiseksi nykyistä demokratiaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on historian kuohuissa koetellun suuren enemmistön tuki. Vanhan konservatiivisuuden kohteet ovat sotien ja murrosten jälkimainingeissa kadonneet kannatuksen puuttuessa. Modernin konservatiivisuuden kohteet säilyvät, jos ne kykenevät säilyttämään kansan enemmistön aktiivisen tuen. Se vaatii politiikkaa, jolla nykymaailman paineiden keskellä vanhaa muokataan, sopeutetaan ja uudistetaan – mutta niin, että se yleisesti ymmärretään ja hyväksytään. Demokratiassa kansa kun on perimmäinen poliittisen vallan lähde.