Suomalaisella demokratialla ja lavatanssi-instituutiolla on paljon yhteistä. Osallistujajoukko on harmaantumassa, nuortenkin tekijöiden on palveltava lähinnä suurten ikäluokkien mieltymyksiä ja molempia yritetään lämmitellä paikallisesti uuden yhteisöllisyyden nimissä.
Erona on se, että demokratian tulevaisuudella on ihan oikeasti merkitystä. Jos ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen ja lähiympäristöönsä, poliittiselta päätöksenteolta katoaa oikeutus. Erityisen huutava tarve demokratialle on paikallistasolla, jota vaivaavat edustuksellisuuden rapautuminen ja virkamiesvaltaisuus.
Ensin mainittu ilmiö näkyy kunnallisvaalien ja presidentinvaalien äänestysprosentteja vertailtaessa. Vaikka kunnanvaltuustoilla on huomattavasti enemmän vaikutusvaltaa ihmisten arkipäiväiseen elämään kuin presidentillä, kunnallisvaaleissa on yleensä äänestetty presidentinvaaleja laiskemmin.
Usein esitetty keino paikallisdemokratian vahvistamiseen ovat kaupungin- tai kunnanosavaltuustot. Kuntaliitoksissa tämä voi olla käytännöllistä, mutta muutoin kyseessä on lähinnä hallinnollisen mielikuvituksen puute. Uuden puoluepoliittisen hiekkalaatikon tuominen paikallistasolle ei todennäköisesti saisi kuntalaisia osallistumaan yhtään aiempaa aktiivisemmin.
Suurissa kaupungeissa kaupunginosavaltuustojen virkaa toimittavat nykyisellään erilaiset kaupunginosayhdistykset, joilta pyydetään aktiivisesti näkemyksiä päätöksiä tehtäessä. Niitä koskevat samat haasteet kuin muutakin yhdistyskenttää. Aktiiviset järjestötoimijat ovat ikääntymässä eikä uusia, etenkään nuoria jäseniä saada sitoutumaan pitkäjänteisesti toimintaan. Sosiaalisen median ja muun verkkoviestinnän mahdollisuuksia ei ole osattu hyödyntää tehokkaasti. (1 Tämä on johtanut siihen etteivät kaupunginosayhdistykset enää edusta kaupunginosansa asukkaita yhtä laajasti kuin aikaisemmin.
Epämuodollinen kansalaistoiminta on vastannut edellä kuvailtuihin järjestökentän haasteisiin tarjoamalla kevyitä vaikuttamisen tapoja vanhojen rakenteiden ulkopuolella. Pitkäjänteisyyden sijaan toiminnassa korostuu projektimaisuus. Epämuodollinen kansalaistoiminta on hierarkkisen sijaan verkostomaista ja hyödyntää myös internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksia. Se pyrkii välttämään hallintokeskeisyyttä ja tähtää autonomisuuteen. (2
Verkostomaiset toimijat eivät välttämättä tarvitse tai edes halua julkista toiminta-avustusta perinteisten kaupunginosayhdistysten tapaan. Niiden toimintaa voidaan tukea esimerkiksi kaikille avoimilla tiloilla ja pitämälä huoli siitä, että kaupungin tuki ja palvelut ovat saatavilla myös ei-rekisteröityneille yhdistyksille. Tällaisia ryhmiä ja verkostoja on syntynyt viime vuosina useita Kallio-liikkeen tapaisista kaupunginosayhteisöistä Ravintolapäivän ja Siivouspäivän kaltaisiin teemapäiviin.
Uusien edustuksellisten rakenteiden sijaan päätöksentekojärjestelmää olisikin täydennettävä suoralla demokratialla. Kunnalliset sitovat kansanäänestykset ja kuntalaisaloitteet antaisivat kunnan asukkaille mahdollisuuden vaikuttaa päätöksentekoon ilman välikäsiä. Nykyisin käytössä oleva neuvoa antava kansanäänestys on lähinnä vitsi ja kuntalain 28 §:ssä mainitusta kunnan asukkaiden aloiteoikeudesta harva on koskaan kuullutkaan. Vaikutuskanaviksi niitä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua.
Kaupunginosatasolle sopisivat deliberatiivisen demokratian kokeilut kuten asukas- ja käyttäjäpaneelit, joissa voitaisiin kuulla satunnaisotannalla valittujen asukkaiden ja palveluiden käyttäjien näkemyksiä esimerkiksi terveyskeskusten päivystysajoista, liikennejärjestelyjen yksityiskohdista tai viheralueiden suunnittelusta. Ne antaisivat todennäköisesti monipuolisemman kuvan kaupunginosan asukkaiden mielipiteistä kuin kaupunginosayhdistyksen hallitus. Tällaiset julkista harkintaa (deliberaatiota) hyödyntävät kokeilut ovat tuottaneet maailmalla kiinnostavia tuloksia. Myös osallistuva budjetointi, jossa kaupunkilaiset otetaan mukaan suunnittelemaan budjettia, sopisi hyvin kaupunginosatason päätöksentekoon.
Toinen suuri paikallisdemokratian haaste on kunnallisen päätöksenteon virkamiesvetoisuus. Kunnallispolitiikka on nykyisellään luottamushenkilöille harrastus, jota tehdään päivätyön ohessa. Luottamushenkilöillä on harvoin riittävästi aikaa tai asiantuntemusta vaikuttaa asioiden valmistelun yksityiskohtiin. Useimmat asiat tulevat luottamushenkilöiden tietoon vasta esityslistoissa, jolloin on yleensä liian myöhäistä vaatia vaihtoehtoisia esityksiä ja palauttaa asioita valmisteluun. Kunnan virkamiehistä on monessa kunnassa tullut luottamushenkilöiden luottamuksen varassa toimivia vallankäyttäjiä.
Suoran päätöksentekovallan lisäksi kuntalaisille on annettava kanavia vaikuttaa virkamiesvalmisteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa kuntia kuulemaan asukkaita esimerkiksi kaavoitusta suunniteltaessa. Tiukkojen kuulemisvelvoitteiden lisäksi on kiinnitettävä huomiota myös siihen, ketä päätöksenteossa kuullaan ja millä tavoin. Kuulemisten tulisi tapahtua siellä, missä ihmiset jo ennestään ovat, kuten kirjastoissa, ostoskeskuksissa ja bussipysäkeillä, ei virastotalojen uumenissa keskellä päivää.
Vaikuttamisen edellytyksenä on päätöksenteon ja valmistelun avoimuus. Kaiken valmistelua koskevan tiedon täytyy olla lähtökohtaisesti kenen tahansa helposti saatavilla. Sama koskee sähköistä kuulemista. Virastojen tulisi olla aktiivisesti läsnä sosiaalisessa mediassa ja valmistelevien virkamiesten tulisi blogata valmistelemistaan hankkeista. Keskustelua keskeneräisistä asioista ei ole syytä pelätä. Valmiisiin ajatuksiin kun on huomattavasti hankalampi vaikuttaa kuin keskeneräisiin.
Edustuksellisuuden rapautumisen ja virkamiesvallan ongelmat yhdistyvät kaupungin johtavien virkamiesten poliittisissa virkanimityksissä, jotka ulottuvat nykyisellään yli valtuustokausien ja ovat siksi demokratian näkökulmasta ongelmallisia. Tampereella käytössä olevan pormestarimallinsoisi leviävän muuallekin. Ja jos presidentinvaalien herättämää innostusta halutaan tuoda paikallistasolle, kaupunginvaltuuston sijaan pormestarin voisivat valita kaupunkilaiset suoralla henkilövaalilla.
On ollut ilo huomata, että edellä eriteltyihin lähidemokratian ongelmiin on herätty muun muassa Helsingissä, joka asetti demokratiatyöryhmän tekemään ehdotuksia kaupungin demokratian kehittämiseksi. Ehdotuksissa on paljon myönteistä, mutta nähtäväksi jää, kuinka ne etenevät käytäntöön. Varmaa on kuitenkin se, että jos puolueet haluavat pelastaa lähidemokratian, niiden on uskallettava luovuttaa valtaansa takaisin kuntalaisille.
Koska Suomessa on kunnallinen itsehallinto, kaupungit ja kunnat voivat itse päättää, minkälaiset vaikutusmahdollisuuden kunnan asukkailla on valmisteluun ja päätöksentekoon. Kuntalaki antaa tähän melko väljät raamit. Siksi syksyn kunnallisvaaleissa päätetään myös kunnallisen demokratian tulevaisuudesta.
Lähdeviitteet:
1) Kohti aktiivista kansalaisuutta. Kansalaisyhteiskunta 2006 -toimikunnan raportti. Oikeusministeriö. Julkaisu 2005:14.
2) Leo Stranius: ”Epämuodollinen kansalaisoiminta – järjestötoiminnasta kevytaktivismiin” teoksessa Suomalaiset osallistujina. Katsaus suomalaisen kansalaisvaikuttamisen tilaan ja tutkimukseen” Oikeusministeriö. Julkaisu 2009:5.