2010-luvun Suomessa on suuret sosioekonomiset terveyserot. Korkeakoulutuksen saaneet, ylemmät toimihenkilöt ja hyvätuloiset elävät vanhemmiksi ja pysyvät paremmassa kunnossa kuin alemmat luokat.
Siirrytään vuoteen 2030. Sosioekonomiset terveyserot ovat alkaneet kolmen vuosikymmenen kasvun jälkeen kääntyä laskuun, mikä on antanut aiheen kohotella maljoja useammassakin toimistossa. Mitä viimeisten 10−15 vuoden aikana on tapahtunut?
2020-luvun sosiaalihistorioitsijat jäljittävät muutoksen terveysajattelun sosiokulttuuriseen käänteeseen, joka alkoi vallata alaa 2010-luvun alkupuolella. Käänteen myötä kansalaisten ja vaikuttajien kriittinen massa alkoi ymmärtää, että terveyseroina ilmenevät luokka- ja muut elämäntapaerot perustuvat kulttuurille ja kasvatukselle.
Kun terveyserojen todellinen luonne alettiin ymmärtää, osattiin myös ottaa käyttöön toimivia menetelmiä tilanteen muuttamiseksi. Kasvatukseen ja kulttuuriseen muutokseen omaksuttiin sosiaalipsykologisia ja kulttuurihistoriallisia näkökulmia aiemmin vallinneiden yksilöllisten ja lääketieteellisten lähestymistapojen sijaan. Työ alkoi kantaa hedelmää.
Terveyserojen kaventamisessa tärkeimpänä rakenteellisena muutoksena pidetään ammatillisen koulutuksen uudistusta 2018. Sen myötä ammattioppilaitokset ottivat vastuuta ammattivalmiuksien lisäksi myös terveyden edistämisestä − ymmärrettynä laajasti sosiaalisena ja arjen rakenteisiin kytkeytyvänä hyvinvointina. Kun kymmenen uutta työntekijäpolvea on kasvanut tällaiseen kulttuuriin ja vienyt sen mukanaan työelämään, tulokset näkyvät 2030-luvun taitteessa koko väestössä.
Rakenteellisten muutosten takana on myös aktiivista kulttuurista muutostyötä. Oppilaitosuudistukseen liittyi vahvasti uuden suurjärjestö Innoks ry:n v. 2015 alkaen lanseeraama Oppilaitoksilla on ryhmäyttämisen avaimet -ohjelma, joka sai Vuosikymmenen terveysteko -palkinnon.
Ohjelman näkyvimmiksi tunnuksiksi nousivat sen kampanjahahmot. Jenna on autonasentajaopiskelija, joka esiintyi haalareissaan ulkomainoksissa, nettivideoissa ja tv-spoteissa. Jenna nauroi aina, kun viihtyi porukassa ja työsalissa sujui, ja nauru tarttui. Niko taas on totisempi, hiljainen ja hieman alemmuudentuntoinen, mutta heittää lentävän lauseensa ”no niin!” aina kun onnistuu opiskelussa tai vapaa-ajalla ja saa tunnustusta kavereilta.
Oppilaitoshenkilökunta on kampanjassa kuvattu värikkäinä ja mustavalkoisina hahmoina. Värikkäät ylläpitävät turvallista ja arvostavaa ilmapiiriä opiskelijaryhmissä, mutta mustavalkoiset väheksyvät opiskelijoita saaden nämä voimaan huonosti. Kampanjan edetessä mustavalkoiset rapistuvat, muuttuvat läpinäkyviksi ja lopulta häviävät kuvasta kokonaan. Sitten kaikki henkilökunta on värikkäitä ja opiskelijat kukoistavat.
Kampanjan logiikka kuvaa hyvin terveyden edistämisen sosiokulttuurista käännettä. Tätä ennen terveyden edistämisen kampanjat kiinnittivät huomiota yksilön käyttäytymisen ja elämäntapojen näkyviin, yleensä negatiivisiin seurauksiin. Tästä alkaen linja on ollut kiinnittää positiivista huomiota terveyden sosiokulttuurisiin taustatekijöihin.
Kampanjoinnin lisäksi Innoks ry koordinoi koko maassa paikallistason hankkeita, joissa terveyden sosiaalisia taustatekijöitä nostettiin esiin ja huolehdittiin niiden toteutumisesta jokapäiväisen opetuksen ja muun arjen tasolla. Hankkeita ideoivat ja toteuttivat muut järjestöt, oppilaitokset itse sekä etenkin kirkon nuoriso- ja oppilaitostyö.
Tämä kuvaa terveyden edistämisen toimijakentän muutosta sosiokulttuurisen käännöksen myötä. Etenkin valtio, mutta myös 2010-luvun kuntauudistusten halvauttamat kunnat, vetäytyivät käytännön työstä säästösyihin vedoten. EU:n jatkuva rahoituskriisi on toki antanut tälle perusteltuja syitä, mutta vetäytymisellä on myös ideologisia perusteita − julkinen sektori ei ollut kaikkein innokkain hyväksymään uusia sosiokulttuurisia näkemyksiä. Sen vetäytyminen avasi kuitenkin tien voimakkaasti kasvaneelle ja uusia innovaatioita etsineelle järjestökentälle. Myös kirkko sai 2010-luvulla laskeneen jäsenmääränsä uuteen nousuun palaamalla juurilleen eli kirkastamalla yhteiskunnallista perustehtäväänsä sosiaalisen vastuun kylväjänä.
Toki myös valtio on osallistunut kulttuurin muutostyöhön, jos vain on selvinnyt siitä minimikustannuksin. Viime vuosina valtio on esimerkiksi alkanut lobata vapun päivää koko EU:n laajuisena Työhyvinvoinnin päivänä huomattuaan, kuinka paljon työhyvinvointi säästää terveys- ja sosiaalipalveluiden kustannuksista. Haalaripukuisten ylioppilaiden juhlasta on jälleen tulossa työntekijöiden kunniapäivä, mitä se oli vielä ennen 1990-lukua ja keskiluokan hegemoniaa. Myös kunnat ovat hiljattain alkaneet osoittaa kiinnostusta lähteä kehitykseen mukaan. Esimerkiksi kunnallisessa päätöksenteossa nuoria halutaan osallistaa mukaan soveltamalla ammatillisissa oppilaitoksissa jo pitkään käytössä ollutta opiskelijademokratia-mallia.
Viimeisten linnakkeiden mukaantulo kertoo, että sosiokulttuurisesta terveyden edistämisestä on tullut lopullisesti yhteiskuntapolittista valtavirtaa. Siksi terveyserojen voi odottaa kapenevan jatkossa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kohti uusia maljankohotuksia!
*
Palataan takaisin vuoteen 2012. Sosioekonomiset terveyserot ovat tosiasiassa vielä kasvussa, mutta kuviteltu tulevaisuus voi opettaa pari asiaa jo nyt.
Jos päihdevalistus vaikuttaisi, se vaikuttaisi päihteiden käytön syihin, jotka ovat sosiaalisia ja kulttuurisia. Vaikuttava valistus ei ole liian ainekeskeistä ja ymmärtää, että juominen on inhimillistä eikä kemiallista toimintaa.
Jos valistus vaikuttaisi, se vaikuttaisi arjen rakenteisiin ja rutiineihin ja olisi alusta alkaen suunniteltu niiden ympärille. Vaikuttava valistus ei jää yksittäisiksi iskuiksi, joiden yhteys tosielämään on arpapeliä.
Ne toimijat, jotka saavat uudet lähestymistavat toimimaan käytännössä ja läpi julkisessa tietoisuudessa, tulevat menestymään. Toiset omaksuvat uuden agendan ennemmin tai myöhemmin, ja heille jää seuraajan reaktiivinen status.
Jos valistus vaikuttaisi, sillä olisi merkitystä. Silloin sen pitää vaikuttaa oikein.
Markku Soikkelin ym. kirja ’Se toimii sittenkin − kuinka päihdevalistuksesta saa selvää’ ilmestyi loppuvuodesta 2011 ja arvioidaan Yhteiskuntapolitiikassa 2/2012.