Oikeudesta ja lainsäädännöstä ei käydä Suomessa aktiivisesti yhteiskunnallisia keskusteluja. Enkä viittaa keskustelulla Internetissä tapahtuvaan anonyymiin huuteluun, jolla vaaditaan kuolemanrangaistuksia, elinkautisen rangaistuksen kirjaimellista kestoa tai muita oikeusvaltioon sopimattomia rangaistuksia rikoksiin syyllistyneille, sillä sitä meiltäkin löytyy. Kriminaalipolitiikka on kuitenkin hyvä esimerkki, sillä se on useissa muissa länsimaissa taajaan yhteiskunnallisen arvioinnin ja poliittisten debattien kohteena. Sen sijaan Suomessa kriminaalipolitiikkaan ottavat kantaa pääasiassa oikeusministeriön virkamiehet ja alan harvat tutkijat.
Omista tutkimusintresseistäni johtuen olen viime vuosina miettinyt usein sitä, miksi näin on. Yksi syy on varmasti kotimaisen oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimustradition puute. Siinä missä muissa maissa (esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa tai vaikkapa Isossa-Britanniassa) kriminologia ja oikeussosiologia ovat tieteenaloja, joita arvostetaan ja joihin panostetaan runsaasti resursseja, Suomessa opetusta ei välttämättä saa halutessaankaan. Suomessa kriminologian ja oikeussosiologian professoreita on tasan yksi.
Mutta ei lainsäädäntö akateemisen maailman ulkopuolellakaan tunnu kiinnostavan suomalaisia. Väittelin itse huhtikuussa parisuhdeväkivaltaan liittyvästä lainsäädännöstä ja sen muutoksesta vuosien 1968–2004 välillä. Aihe ja pääaineistoni, niin sanotut lain esityöt, herättivät ihmetystä niin tuttavissa kuin tutkijakollegoissakin. Kuka jaksaa lukea tuhansia sivuja tylsää lainsäädäntötekstiä, vaikka ei ole edes juristi? Minä jaksoin, koska tylsyys oli aineiston analysoimisesta kaukana. Erityisen motivoivaksi tutkimuksen tekeminen muodostui, kun itselleni valkeni tutkimusprojektin aikana konkreettisesti, miten tärkeä yhteiskunnallinen asia lainsäädäntö on. Mikä muu kuin lainsäädäntö koskettaa, ohjeistaa ja rajoittaa väistämättä jokaista yhteiskunnan jäsentä? Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta suosittelen silti pohtimaan asiaa hetken.
Lainsäädäntöön liittyvän keskustelun vähyys ja ohuus, tai sen jääminen usein edellä mainitun anonyymin huutelun tasolle, on sääli, sillä meillä on oikeasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaiseksi lainsäädäntö ja sen välittämä käsitys yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta muodostuu. Valtiotieteiden tohtori, dosentti Kaisa Herne toteaa tuoreessa kirjassaan nimeltä ”Mitä oikeudenmukaisuus on?”, ettei lainmukaisuus ole sama kuin oikeudenmukaisuus, vaan itse asiassa lakien muuttamisen tarve perustuu usein siihen, että vallitseva lainsäädäntö koetaan epäoikeudenmukaisena.
Niinpä. Lainsäädäntö ei ole ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuurista tai arvoista irrallinen järjestelmä, vaan muutokset yhteiskunnan tasolla heijastuvat lainsäädäntöön. Vuorovaikutteisesti myös lainsäädännön muutostrendit muovaavat yhteiskunnallista normistoa. Oikeussosiologian alaan kuuluva väitöstutkimukseni tarjoaa tästä hyvän esimerkin. En mene tutkimukseni yksityiskohtiin, kiinnostuneet voivat lukea niistä tarkemmin täältä: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-7676-3. Sen sijaan tiivistän lyhyesti, mikä selittää parisuhdeväkivaltaa sääntelevän lainsäädännön muutosta sääntelystä, jossa ei vielä 1990-luvun alkupuolella huomioida väkivallan uhria lainkaan, sääntelyksi, jonka keskeiseksi perusteluksi ja suojelukohteeksi nousevat uhrin asema ja oikeudet.
Lainsäädännön konkreettinen muutos tapahtuu lopulta historiallisesta näkökulmasta katsottuna hyvin lyhyessä ajassa 1990-loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Muutosta selittää lainsäätäjään oikeusjärjestelmän ulkopuolelta suunnattu paine. Paine tulee sekä Suomen ulkopuolelta että sisältä. Kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ja ihmisoikeusajattelun rantautumisella Suomeen on muutoksessa merkittävä liikkeellepaneva rooli. Ihmisoikeusajattelun lisäksi muutosta näyttää selvästi vauhdittavan kotimaassa 1990-luvun alussa käynnistyvä yhteiskunnallinen keskustelu kodeissa ja parisuhteissa tapahtuvan väkivallan sääntelemättömyydestä sekä tästä johtuvasta uhrin turvattomasta asemasta. Keskustelun aloittaa suhteellisen pieni tasa-arvoaktiivien ryhmä, joka saa pian asialleen median huomion (keräsin tutkimukseni media-aineiston Helsingin Sanomista). Parisuhdeväkivaltaa vastustava kampanjointi ja toimittajien lainsäädännön tilaa kriittisesti arvostelevat kirjoitukset tuovat lyhyessä ajassa ongelmaa laajempaan tietoisuuteen jopa niin, että perheväkivaltakielteisyyden mainitaan vuonna 1993 hallituksen esityksessä (HE94/1993) olevan ”yleisesti hyväksytty käsitys”.
Perhe- ja parisuhdeväkivallan tie kielteiseksi käsitetystä asiasta rikokseksi on kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Aktiiviset toimijat – järjestöt, yksittäiset kansalaiset, toimittajat ja pian mukaan liittyvät tutkijat – jatkavat keskustelua, ongelman esiintuomista ja lainsäätäjän painostusta siitä huolimatta. Tutkimuksessa kuvaamani muutos käynnistyy hitaasti ja etenee aluksi hyvin pienin askelin. Lakien säätäminen on tunnetusti useimmiten poliittisten ja oikeudellisten kompromissien etsintää ja lainsäädäntöjärjestelmä on raskas, sen toiminta vaatii aikansa. Sen lisäksi oikeusjärjestelmä on aina oman historiansa vanki. Aikaisempi lainsäädäntö ja lainsäädäntöjärjestelmän perustana olevat käsitykset kulkevat nykytilanteen mukana, vähintäänkin jossakin taustalla. Perhe- ja parisuhdeväkivallan tapauksessa tämä näkyy selkeimmin siinä, kuinka oikeutta yksityisyyteen suojellaan pitkään 2000-luvun alkuvuosiin saakka fyysisen koskemattomuuden kustannuksella.
Lainsäädännöstä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun vaikutus ei siis välttämättä näy nopeasti tai suoraviivaisesti. Keskustelu kuitenkin kannattaa. Se saattaa sysätä alkuun muutoksen, jolla on merkittäviä seuraamuksia. Vaikka parantamisen varaa löytyy vielä paljon, voi väkivallan uhrin aseman kohentumista ja oikeuksien huomioimista pitää ilahduttavana esimerkkinä tällaisesta muutoksesta.
Kysyn kirjoituksen otsikossa mistä muutos alkaa, ja vastaan, että muutos alkaa meistä. Ilman kriittistä yhteiskunnallista keskustelua ja aktiivisia ihmisiä ei ole muutosta. Tarttukaa epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisiin käytäntöihin, tuokaa niitä esille niidenkin puolesta, jotka eivät ehkä siihen itse pysty. Internetin ja sosiaalisen median kynnys on matala, ne tarjoavat mahdollisuuksia yleisön löytämiseen, keskustelun laajentamiseen tai vaikkapa kampanjoinnin aloittamiseen.
Perinteinen media seuraa perässä. Amnestyn kampanjointi raiskauslainsäädännön muuttamiseksi tuotti jo tulosta. Ja uskon, että lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta ja Tahdon2013-kampanja tulevat tarjoamaan meille uuden esimerkin yhteiskunnallisen keskustelun aloittamisen ja ylläpitämisen voimasta; ennemmin tai myöhemmin.