Mediaan on vakiintumassa tapa nostaa uutisiin tilastomittarien valossa kurjistuvia lähiöitä ja kuvailla niissä havaittua sosiaalista epäjärjestystä. Eriarvoisuuden paikallinen keskittyminen on oikea huolenaihe, mutta niin on myös aiheesta käytävän keskustelun luonne, median vastuu lähiöiden leimaamisessa ja leiman hinta yhteiskunnalle. Ranskalaista lähiökeskustelua ja –todellisuutta tutkinut Loïc Wacquant on osoittanut, miten tiedontuottajat osallistuvat ”ongelmalähiön” käsitteen synnyttämiseen ja vakiinnuttamiseen. Leimaaminen etenee kaavamaisesti. Tietty aluetta kuvaava piirre nostetaan esiin, luokitellaan epänormaaliksi ja näin perustellaan alueen riepottelua tiedotusvälineissä. Ranskassa on syntynyt paitsi köyhempiä asuinalueita käsittelevän yliuutisoimisen kulttuuri myös joukko niin kutsuttuja lähiötoimittajia, jotka tuottavat painetun median kriisissä rypeville arvostetuillekin lehdille journalismia, joka vainuaa tutkimustiedosta myyvimmät otsikot ja näin osallistuu lähiöiden ja niiden asukkaiden sosiaaliseen leimaamiseen.
Helsingin pienituloisilla asuinalueilla tekemämme tutkimus sekä kansainvälinen kirjallisuus antavat aihetta pysähtyä pohtimaan lähiökeskustelua ja sitä, miten mielikuvat ja todellisuus näyttävät myös Suomessa karkaavaan kauemmas toisistaan. Puhe sisäisesti yhdenmukaisista ja keskenään samankaltaisista ”ongelmalähiöistä” ei vastaa kohtaamiemme asukkaiden kokemusta arjesta ongelmallisiksi leimatuilla asuinalueilla. Asukkaille alueet harvoin näyttäytyvät yhtenäisenä kokonaisuutena, vaan pikemminkin erilaisina mikrotason paikkoina, pihoina, taloina ja rappukäytävinä, joista muodostuu monimuotoinen elinympäristö. Vaikka epäkohtia paikallisesti esiintyy, esimerkiksi epäsiisteyttä tai häiritsevää käyttäytymistä, ei Helsingistä löydy sellaisia epäjärjestyksen tyyssijoja, joita mediatiedosta riippuvainen kansalainen voisi olettaa kohtaavansa. Ongelmallista onkin, että ulkopuoliset ymmärtävät leimattua aluetta ainoastaan kielteiseksi määritellyn ominaisuuden kautta, jolloin alueen huono maine saattaa rasittaa asukkaita jopa enemmän kuin kokemus asuinympäristöstä.
Heikommin pärjäävien asuinalueiden leimaaminen ”ongelmalähiöksi” tuottaa haitallisia seurauksia. Tutkimuksissa on havaittu, että osa leimattujen alueiden asukkaista liittää leiman kielteisiä piirteitä myös minäkuvaansa. Syntyy ajatusketju, jonka mukaan passiiviseksi, ongelmaiseksi ja kurjistuvaksi leimatun lähiön asukas sisäistää ajatuksen alueen ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa yhdenmukaisuudesta. Riskinä on näköalattomuuden tunne tai sen syveneminen, jopa minuuden pirstaloituminen.
Pirstaloitumisen riski ei koske kuitenkaan vain yksilöitä. Kuten Ranskassa myös Suomessa päättäjät ovat peräänkuuluttaneet asuinalueiden kurjistumisen estämiseksi asukkaiden yhteisöllistä toimintaa. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että asukkaiden voi olla vaikea kokea kuuluvansa leimattuun paikkaan, koska samaistumisessa kollektiivisesti kelvottomaksi luokiteltuun kohteeseen ei ole mieltä. Leima saattaa siis heikentää alueen sosiaalista elämää tekemällä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, mikä on omiaan kasvattamaan naapurien välistä epäluottamusta ja vähentämään paikallista solidaarisuutta. Näin ulkopuolisten tuottama negatiivinen käsitys alueesta muuttuu lopulta todeksi.
On myös huomattu, ulkopuolisten toimijoiden kielteisillä mielikuvilla kelvottomiksi luokitelluista osoitteista ja asukkaista voi silloin olla varsin konkreettisia eriarvoisuutta lisääviä seuraamuksia. Ranskalaistutkimus osoittaa, että asuminen leimatulla asuinalueella johtaa syrjintään työmarkkinoilla, palveluiden piiriin pääsemisessä sekä sosiaalisessa elämässä. Pariisilaisen leimatun lähiön asukasta ei kutsuta työhaastatteluun, noudeta taksilla tai ambulanssilla, eikä hänen kanssaan uskalleta solmia ystävyys- tai rakkaussuhteita.
On tärkeää, että eriarvoisuuden kasvun ja alueellisen eriytymisen yhteisvaikutuksista uutisoidaan ja käydään keskustelua. On kuitenkin varottava osallistumasta ilmiötä vahvistavien negatiivisten mielikuvien tuottamiseen. Jos eriarvoisuuden ongelmia tarkastellaan irrallaan niiden laajemmasta poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta kontekstista, syntyy vaikutelma, että sosiaaliset ongelmat selittyvät yksinomaan paikalla – ja sen asukkailla. Paikkakeskeinen selitystapa on sekä eettisesti arveluttava että poliittisesti kestämätön, koska leimatessaan osoitteita ja asukkaita se myös häivyttää suomalaisessa yhteiskunnassa tärkeämmät eriarvoisuuden tuottajat kuten köyhyyden ja työttömyyden.