Nostin viime blogissani (6.6.2019) esiin havainnon, että Antti Rinteen naisenemmistöisessä hallituksessa on kuusi ikähaarukassa 31–35 olevaa nuorta naista. Epäilin, että tässä saattaa olla kyse sukupolvi-ilmiöstä. Kun nämä nuoret naiset olivat ns. otollisessa iässä (about 17 vuotta), silloin saattoi tapahtua jotain heitä todella koskettavaa. Uumoilin, että erityinen tekijä tässä kokemusmaailmassa saattoi olla Tarja Halosen valinta ensimmäiseksi naispresidentiksi. Tähän ajatukseen tarttui myös Hesarin Veli-Pekka Leppänen (13.8.2019).

Pian blogijuttuni jälkeen silmiini sattui vihreiden puheenjohtajan, tohtorin ja yhden kuusikon jäsenen eli nykyisen sisäministerin Maria Ohisalon lausunto Uudessa Suomessa:

”Ohisalo mainitsee esikuvikseen Elisabeth Rehnin ja Tarja Halosen ja toivoo itsekin voivansa näyttää esimerkkiä siitä, että jokaista tarvitaan politiikassa.” (US 14.6.2019)

Ohisalo ei siis nosta esikuvakseen ketään vihreän liikkeen nimekkäistä naisista, vaan kaksi naista, joista ensimmäinen lähes puhkaisi tasavallan järeimmän lasikaton ja toinen sen sitten teki.

Tästä voisi päätellä, että Tarja Halosen nousu Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi vuonna 2000 on ollut nuorille, silloin otollisessa iässä olleille naisille – ainakin politiikasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkiville – todella voimaannuttava kokemus. Mannheimilaisittain voisi todella puhua avainkokemuksesta.

Tästä tulee mieleen historiallinen analogia. Vuonna 1951 syntynyt ja nyt kesällä vaikeaan sairauteen kuollut Matti Mäkelä kertoo keväällä ilmestyneissä muistelmissaan, kuinka pitäjän rikkain mies sanoi nuorelle Mäkelälle, että tästä saattaa tulla vielä presidentti. Köyhän ilmajokisen pienviljelijän pojan itsetunto nousi tästä kohinalla, mutta myöhemmin tuli uutta informaatiota:

”Myötähäveten tajusin, että papin, tuomarin ja lääkärin ohella myös presidentti oli tavallinen, tai ei ainakaan aivan tavaton lupaus hyväpäisen maalaislapsen tulevaisuudesta.”

Taustalla on tietysti Urho Kekkosen nousu presidentiksi 1956. Jos köyhän kainuulaisen metsätyömiehen poika tähän pystyi, niin pystyy siihen joku muukin ”hyväpäinen” maalaispoika. Jos ja kun tästä mahdollisuudesta tuli jälleenrakennuksen ja tulevaisuususkon Suomessa reaaliutopia, voisi kysyä mitä myötähäpeämistä siinä itse asiassa oli. Kaikki tiet olivat nyt auki.

Saman vaikutuksen voisi ajatella olleen Tarja Halosen valinnalla.

Olennainen kuvio kaiken taustalla on se, mitä Matti Mäkelä kuvaa näin:

”Isä kunnioitti Mauno Koivistoa siksi, että tämä oli opiskellut hellahuoneesta ’niin korkealle kuin Suomessa voi’. Nyt olen tehnyt saman eli saavuttanut sen isän kunnioituksen, jota jokainen lapsi haluaa. Hän ei tosin ehtinyt sitä nähdä, niin kuin ei äiti ylioppilaaksi tuloani, mutta minä sain asiasta rauhan.”

Mäkelä oli pientilallisen poika. Maria Ohisalon taustaa Wikipedia kuvaa näin:

”Ohisalo syntyi vuonna 1985 Itä-Helsingin Vesalaan parikymppisten vanhempien lapseksi. Ohisalo eli lapsuutensa köyhyydessä Helsingin lähiöissä. Yksivuotispäivänsä hän vietti turvakodissa. Vanhemmat olivat välillä työttöminä, välillä pätkätöissä. Isän alkoholiongelma johti lopulta vanhempien eroon.”

Tässä tiivistyy suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta. Täällä ei unelmoida tietä ”ryysyistä rikkauksiin”, vaan noususta koulutuksen avulla sivistykseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. ”Alhaalta” tulleita ja kovien kokemusten läpi omalla tarmokkuudellaan selvinneitä on Suomessa aina arvostettu, ja arvostetaan edelleen.