Yhteiskuntapolitiikka luo raamit ihmisten elämälle yhteiskunnassa, mutta sekä yhteiskunta että politiikka tarkoittavat eri asioita eri ihmisille. Ihmisten elämästäkin, siitä, mitä se on ja mitä sen tulisi olla, ajatellaan eri tavoin. On aina ajateltu.
Yhteiskuntapolitiikkaa voidaan yrittää hahmottaa jakamalla sitä erilaisten hyvä-käsitysten mukaan. Esimerkiksi talouspolitiikassa tavoitellaan talouden toimivuutta ja tehokkuutta ja hyvinvointipolitiikassa yhteiskunnan jäsenten hyvinvointia. Mielenterveyspolitiikka on asettunut jonnekin terveys-, hyvinvointi- ja talouspolitiikan keskelle tai niiden laitamille.
Vielä kohtuullisen nuori yhteiskuntapolitiikan ala Suomessa on ihmisoikeuspolitiikka. Suomen ensimmäinen Ihmisoikeuspoliittinen toimintaohjelma julkaistiin vasta vuonna 2012. Tällöin myös kiinnostuttiin ensimmäistä kertaa kansallisista ihmisoikeuskysymyksistä niiden oltua siihen asti lähinnä ulkopoliittisia kuriositeetteja, joiden ei nähty akuutisti koskevan suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvia kansalaisia.
Paitsi että ne koskivat. Koskivat, mutta eivät kuuluneet. Ihmisoikeudet eivät kuuluneet samalla tavalla kaikille yhteiskunnan jäsenille. Eivätkä kuulu vieläkään. Esimerkiksi vakavia mielenterveyden häiriöitä sairastaville. Sairaalat sulkemalla yhteiskunta ei avautunutkaan heille, vaan syntyi uusia suljettuja tiloja.
Tällainen massiivinen disruptio, jollainen koronaviruksen aiheuttama pandemia tällä hetkellä on, möyhii tehokkaasti esiin piilossa ollutta. Päätöksiä tekevät ihmiset, virkahenkilöt ja ns. suuri yleisö havahtuvat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään asioiden äärelle, jotka ovat joidenkin yhteiskunnan jäsenten normaalia elämää.
Toisen parin kuukauden lock-down on toisen koko elämä. Eri tavoin marginalisoidut ja haavoittuvaan asemaan laitetut joukkoistetut ihmisryhmät elävät lähes poikkeuksetta vailla harrastuksia, ravintola-illallisia, kulttuuritarjontaa, festareita ja punttisaleja. Ja ehkä joku voi ajatellakin niin, että eivät nämä kaikille kuulukaan, eikä yhteiskuntapolitiikan tarvitse olla sellaista, että se aktiivisesti tavoittelisi kaikkien kansalaistensa osallisuutta erilaisissa vapaa-ajan toiminnoissa. Mutta nämä erilaisiin ihmisryhmiin laitetut ihmiset elävät lähes poikkeuksetta myös vailla koulu- ja työyhteisöjä, vapautta liikkua kuten haluaa, vailla pääsyä asioille, kuten kauppaan ja apteekkiin, tai vailla pääsyä hoitoon. Koko elämän kestoinen lock down ei ole korona-virus, vaan usein vamma tai sairaus, köyhyys ja asunnottomuus tai esimerkiksi etninen tausta.
Vakava mielenterveyden häiriö on sitä poikkeuksetta. Voidaanko todella ajatella niin, että yhteiskuntapolitiikan ei tarvitse olla sellaista, jossa aktiivisesti tavoitellaan kaikkien kansalaisten perusoikeuksien toteutumista?
Jos hyvinvointipolitiikan hyvä-käsityksen voidaan ajatella olevan hyvinvointi, onko ihmisoikeuspolitiikan hyvä-käsitys jakamaton ihmisarvo? Ja kumpaa mielenterveyspolitiikalla tavoitellaan ensisijaisesti? Ihmisoikeuksien sanotaan usein olevan vanhanaikaisia, identiteettipolitiikan värittämiä abstrakteja arvoja, mutta kun nyt ”keskimääräinen” kansalainen joutuu hetken aikaa elämään vakavasti sairaan tai vammaisen kansalaisen koko elämän mittaista lock downia, niin on mahdollista, että ihmisoikeudet ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen ihmisarvo sekä oikeus ihmisarvoiseen elämään alkavat jälleen kiinnostaa.
Nyt useat toimijat ovat havahtuneet siihen, että ihmisiä on tuettava korona-aikana. Tuki on ollut aineellista tai esimerkiksi keskusteluavun tarjoamista. Yksinäisyyttä ja ahdistusta halutaan lievittää. Ennaltaehkäiseviin toimiin halutaan tarttua ennen kuin on liian myöhäistä, eikä 1990-luvun laman leikkauksia seuranneita virheitä haluta toistaa. Kaikki miettivät kuumeisesti erilaisia keinoja auttaa perheitä. Taloudelliset konkurssit halutaan välttää tai ainakin lieventää niiden seurauksia.
Tarvitaanko pandemia, jotta yksilön ei tarvitse enää yksin kantaa seurauksia kaikesta siitä, mitä elämä, maailma ja universumi hänen eteensä laittaa? Tarvitaanko pandemia, jotta ihminen saa tarvittaessa apua ja hänen ahdistuksestaan ja yksinäisyydestään ollaan kiinnostuneita? Entä tavallisena aikana tapahtuvat taloudelliset konkurssit, jatkuva perheväkivalta, tyhjät ruokapöydät, tuen puute opinnoissa, työelämän ulkopuolella oleminen tai tarve erilaiselle, jatkuvalle avulle? Mikä voisi olla pandemian jälkeinen pandemia, joka samalla tavalla kuin korona nyt, muistuttaisi siitä, miten vähän elämässä onkaan mitään itsestään selvää ja ihmisen omassa hallinnassa ja miten avuttomia ja muiden apua ja tukea tarvitsevia me voimmekaan olla?
Joskus lock down lakkaa, rajat avataan ja eristykset päättyvät. Ihmiset pääsevät taas kulkemaan mielensä mukaan, menemään töihin ja kouluun sekä ostoksille ja vapaa-ajan harrastuksiin. Pandemia ehkä muuttaa jotain, ehkä ei. Siitä ehkä opitaan, ehkä ei opita. Paluu normaaliin on mahdollista tai jotain muuttuu pysyvästi.
Mutta joidenkin elämä edelleen jatkuu samanlaisena, eikä lock down ikinä pääty. Unelmoin mielenterveyspolitiikasta, jonka tavoitteena on murtaa tämäkin lock down.