Kulttuurisen ja taloudellisen pääoman kamppailu – ne, joilla ei juuri ole kumpaakaan, eivät viitsineet äänestää

Presidentillä ei juuri ole valtaa, ja siksi joidenkin mielestä kiihkoilu presidentinvaaleissa on naiivia. Toisten mielestä kulttuuri ja tunteet eivät ylipäänsä kuulu politiikkaan. Mistä ne tulivat presidentinvaaleihin? On esitetty, että tämä johtui sosiaalisesta mediasta ja siitä, miten varsinkin Haaviston kampanjatiimi masinoi ihmiset liikkelle sen avulla.

Mutta ei sosiaalista mediaa ja joukkoja voi hallita. Korkeintaan kampanjatiimi osasi antaa ravinteita siemenille, jotka olivat jo muhimassa.

Haavistolaisuudessa, mutta myös perussuomalaisuudessa, on selvät sosiaalisten liikkeiden tunnusmerkit. On omat ”movement intellectuals” ja ”movement artists.” On tietty ihmisryhmä, jonka kollektiivista muutoshalua keulakuvat artikuloivat ja jonka tunnemaailmaa he  ilmaisevat. Mitä isoja muutoksia maailmanhistoriassa olisi saatu aikaiseksi ilman hurmaa ja keskushahmoja? Martin Luther King, Bob  Dylan. Ja niin edelleen. Hyvässä ja pahassa.

Suomalaisessa valtamediassa aivan liian pienelle huomiolle jääneessä  Occupy-liikkeessä artikuloijina ovat toimineet ainakin Naomi Klein ja Noam Chomsky, ja omaa musiikkiakin on tehty.

Presidentinvaalien asetelma alkoi avautua nettikeskusteluissa, joissa perussuomalaiset ilmoittivat asettuneensa Niinistön taakse, koska  ”Ultra Bran vetäminen mukaan oli viimeinen pisara Haavistolaista elitismiä.” Ja koska Jussi-gaalassa Haaviston puolesta puhuneet elokuva-alan taiteilijat ovat ”viimeisintä rupusakkia”, niin oli  äänestettävä ”pienempää pahaa”.

Liiketutkijat Ron Eyerman ja Andrew Jamison ovat kirjoittaneet taiteen, erityisesti  musiikin, kyvystä kantaa sosiaalisten liikkeiden viestejä ja levittää niitä yli sen mihin sanat ulottuvat. Ensin uppoaa musiikki, sitten sanoma. Musiikin kautta voidaan myös lanseerata aikaisempien liikkeiden ajatukset uudessa tilanteessa ja hyödyntää niihin kollektiivisesti liittyviä tunnemuistoja.

Liikkeiden ja musiikin suhdetta Eyerman ja Jamison analysoivat  molemminpuolisena tilaisuutena saada toinen toisestaan näkyvyyttä ja  vetovoimaisuutta. Yhteiskunnalliset murroskaudet ovat tilaisuuksia, joissa uudetkin taiteilijat voivat päästä äkkiä maailman kartalle ladatessaan yhteiskunnallisesta muutosliikkeestä valovoimaa. Liikkeet taas eivät saa mitään aikaiseksi pelkällä valistamisella, on kosketettava syvälle ruumiiseen – koko sosiaalisen minämme vuosien varrella kasaantuneisiin kerrostumiin, useimmiten tiedostamattomiin sellaisiin.

Tästä syystä juuri Ultra Bra ja elokuvanäyttelijät saivat vihat  niskaansa. Heidän mukaanottamisensa kertoi eri viestiä kuin Haavisto, tiesivät he itse sitä tai eivät.

Jos vastassa oli Niinistö ja Haavisto, joista perussuomalaiset eivät pitäneet kummastakaan, ja Ultra Bra ja elokuvateollisuuden into ratkaisi tilanteen Niinistön hyväksi, mikä oli erottava tekijä?

Vastaus löytyi Bourdieultä. Kyse oli kulttuurisen ja  taloudellisen pääoman välisestä valtakamppailusta, joka on pohjavireenä kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Ultra Bra edustaa paitsi kulttuuripääomaa, myös perittyä, vanhaa kulttuuripääomaa. Vihreydessä  ei ole mitään erityisen kulturellia sinänsä. Mutta aika usein se sotii taloudellista pääomaa vastaan. Siksi kulttuuri-ihmisten on helppo olla vihreitä.

Suomi taas ei noin kokonaisuudessaan ole mikään kulttuuripääoman maailmankeskus. Taloudellista pääomaa on suhteessa enemmän, ja joillain, suurella osalla, ei ole erityisen paljon kumpaakaan. Niinistö edustaa korkeaa taloudellista pääomaa – ja tietysti myös kohtuullisen suurta kulttuurista pääomaa, ja Haavisto samaa mutta toisinpäin. Tässä mielessä ehdolla oli kaksi eliitin symbolia.

Maailma on taas liikkeessä. Rakenteet murtuvat ja sosiaalisia liikkeitä syntyy. ”Kansa” vastaan eliitti, kulttuuri vastaan talous. Haaviston symbolikseen ottaneesta joukosta kuulemme vielä. Se on sosiaalisen median ja globaalisti kurantin populaarikulttuurisen pääoman voimaannuttama sukupolvi, joka haluaa vallan takaisin tekijöille, osaajille – ja pois suuromistajilta. Tässä taistelussa se ei tule kaihtamaan tunnetta, kulttuuria ja henkisiä johtajia. Eikä politiikkakaan ole enää tylsää. Se on pop.

Linkkejä:
Occupy-liikkeeseenkin kuuluu oma musiikki: http://torillatavataan.wordpress.com/2012/01/19/occupy-mbar/