Kun joitain vuosia sitten jouduin joka aamu odottamaan noin 20 minuuttia tietokoneeni käynnistymistä, huomasin että työpäivä alkaa mukavimmin kirjaa lukien. Vaikka koneeni avautuu nykyisin varsin rivakasti, työpöydälläni on tällä hetkellä aamulukemisena Antti Kariston kirjoituskokoelma Yksi piano vai kymmenen lehmää, jossa Karisto kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti sosiaalitieteellisen oivaltavasti arjen ja yhteiskunnan ilmiöistä.
Kirjoituksessaan Osaaminen ja sen arvostus Karisto pohtii, keiden osaamista yhteiskunnassa oikein arvostetaan ja miten sitä palkitaan. Kun katsoo kyselyiden tuloksia suomalaisten arvostamista ammateista, kärkipäässä keikkuvat niin sanotut tavalliset ammatit. Kariston mukaan kansa tuntuu arvostavan entistä enemmän konkreettista osaamista, siis kädentaitoja ja hoivaa. Karisto pitää ilmiötä myönteisenä. Vaikka esimerkiksi vaativaa hoivatyötä ei palkita korkeilla tuloilla, arvostus voi kompensoida matalaa palkkatasoa.
Mutta mitä ihmiset oikeastaan tarkoittavat kun he kyselyissä kertovat arvostavansa jotain ammattia? Törmäsin kysymykseen lukiessani työpäivän jälkeen yhtä suosikkiblogeistani, Kalastajan vaimoa. Blogissa Norjaan muuttanut kolmekymppinen Johanna kuvaa elämäänsä ja arkeaan. Johannan perheen koti on sisustukseltaan harmoninen, harkittu ja aina siisti, Johannan asut klassisen kauniita, mutta silti persoonallisia ja norjalaisen kalastajakylän idylli rikkumaton. Monien lukijoiden yllätykseksi Johanna on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja työskentelee osa-aikaisesti terveydenhoitajana. Kun Johanna on kertonut työstään blogissa, palaute on ollut epäuskoista ja vähättelevää: ”ai sä oot vain joku hoitsu”.
Johanna ihmetteleekin, mistä vähättelevät kommentit kumpuavat. Kyselyiden perusteella hänen työnsä edustaa juuri sitä mitä ihmiset arvostavat. Johanna mielestä kyseessä ei ehkä sittenkään ole aito arvostus, vaan pikemminkin kiitollisuus siitä, että joku muu tekee likaiset työt.
Taloussanomien kyselyssä arvostetuista ammateista vuodelta 2011 tutkijan työ on sairaanhoitajan kanssa jaetulla kolmannella sijalla. Samoin kun Johannalla, omat kokemukseni eivät ole aina vastanneet korkeaa listasijoitusta. Meitä tutkijoita on nimittäin moneen junaan. Ehkä arvostuslistoilla esiintyvä tutkija on edesmenneen akateemikko ja geenitutkija Leena Palotien tyyppinen valovoimainen professori, jonka tutkimuksen merkitys avautuu kadunmiehellekin. Tai sitten hieman eksentrinen julkkisprofessori Esko Valtaoja, joka on populäärimmillä kirjoillaan myös ylittänyt tieteenalojen välisiä raja-aitoja. Tällä hetkellä hän ei ainakaan ole Pekka Himanen, jonka ympärillä vellova kohu on herättänyt keskustelua yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen alan tutkijoista yleensä: mihin heitä tarvitaan?
Julkisuudessa näkyvien sankaritutkijoiden rinnalla elää stereotypioita tyystin toisentyyppisistä tutkijahahmoista. Tiedättehän nuo yliopiston uumeniin unohtuneet, sosiaalisilta kyvyiltään vajavaiset pölypussit, joiden tutkimusaiheet ovat täysin irrallaan reaalitodellisuudesta. Monelle lienee tuttu myös käsitys, että tutkijanuralle päädytään, jos ei saada oikeita töitä opiskelun jälkeen. Tätä vähättelyä harrastavat oman kokemukseni mukaan erityisesti korkeakoulututkinnon suorittaneet. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että yliopistoinstituutiolla ja näin ollen akateemisella koulutuksella ei ole jatkuvuutta, ellei riittävä määrä ”epäonnistujia” hakeutuisi vuosittain tohtoriopiskelijoiksi.
Johanna ehdottaa hoitotyön arvostusongelmiin tietoista imagon rakennusta. Oman ammatin arvostus lähtee siitä, että itse arvostaa työtään ja pitää myös julkisivun kunnossa huolitellut ulkoasun muodossa. Itse ehdotan yliopistotutkijoiden nuhruisen imagon kohentamiseksi työolosuhteiden parantamista. Tällöin avainasemaan nousee yliopisto itse. Parin viime vuoden aikana erityisesti apurahatutkijoiden asema on heikentynyt merkittävästi. Tutkijoilta tilastoidaan tietokantoihin työn tulokset, mutta työhyvinvointiin ja työssä viihtymiseen ei panosteta. Monilta puuttuu oikea työyhteisö, vielä useammalta tunne siitä, että joku välittää. Tutkijoiden kesken yhteisöllisyyttä rakennetaan naureskelemalla kylmille työhuoneille ja sille, miten vaikeaa on kirjoittaa lapaset kädessä. Tai sille miten tietokoneen avautuminen voi viedä 20 minuuttia. Oikeasti ei aina naurata.
Nyt kun itse olen kolmen vuoden rahoitusjakson alkupäässä, tutkijan työ on näyttänyt parhaat puolensa. Tunnen olevani etuoikeutettu ja osa vuosisataista kriittisen ajattelun traditiota. Nykyisessäkin tietokoneessani on ongelmansa, eikä työtilassani ole tällä hetkellä ikkunaa, mutta toisaalta mikään ei voita sitä että voin aloittaa työpäiväni lukemalla.