Jouduimme lähtemään syksyllä evakkoon espoolaisen taloyhtiömme putkiremontin takia. Onnistuimme vuokraamaan kalustetun kaksion määräajaksi pienen kirkonkylän keskustasta. Ihastuimme paikan kauneuteen ja rauhallisuuteen, ja teimme päivittäin kaksin vaimoni kanssa kävelylenkkejä lähiympäristöön. Paikalliset ihmiset olivat ystävällisiä, kaikki tervehtivät ja käyttivät kasvomaskeja, vaikkei tartuntoja paikkakunnalla tainnut olla yhtään. Siellä oli hyvä olla silloin muualla kiihtyvää ja leviävää koronaa paossa – mutta Donald Trumpia pakoon ei päässyt sielläkään.
Evakkoaika läheni päättymistään vuoden loppua kohden. Viimeisellä viikolla vaimoni Outi päätti, että hänpä käy ostamassa läheisessä kirjastossa kirjan paikkakunnan historiasta, kun oli huomannut, että siellä niitä on myynnissä. En ehtinyt lähteä mukaan ja vaimo lähti yksin. Puolen tunnin kuluttua hän palaa takaisin jotenkin poissa tolaltaan – ja puhkeaa kertomaan, mitä reissun aikana tapahtui.
Kun Outi lähti, oli jo pimeää, oli vuoden lyhyin päivä. Pian lähdön jälkeen risteävältä tieltä lähestyy kovaa vauhtia tumma huppupäinen hahmo, suoraan kohti. Outi lisää vauhtia, mutta samassa huppupää kääntyy pois ja katoaa. Sitten Outi on ylittämässä katua, kun ohi juoksee pitkä keski-ikäinen mies. Samassa kadulla pyyhältää auto ja pitkä mies sanoo Outille, että pimeässä nuo autot tappavat ihmisiä. Kun Outi tulee kirjastoon, sama mies seisoo virkailijan tiskin ääressä ja selittää, kuinka nykyaikana ihmisiä tapetaan, tapetaan joka puolella. Ja vaatii samalla kuittia palauttamastaan kirjasta, jotta voi todistaa että hän on sen palauttanut.
Kun Outi tulee tiskille ja kertoo haluavansa ostaa paikkakunnan historiasta kertovan kirjan, virkailija toteaa ystävällisesti, että kirjaa heillä kyllä on, mutta tällä viikolla sitä ei voi myydä. Viime viikolla vielä, mutta tällä viikolla ei, tilinpäätössyistä. Heti uuden vuoden jälkeen myynti taas onnistuu. Mutta jos kiire on, Kotiseutuyhdistyksen puoleen voi kääntyä, he ehkä voivat myydä tälläkin viikolla. Kirja jäi hankkimatta.
Kun Outi poistuu kirjastosta, hän huomaa muuten aution kadun varteen pysäköidyn auton. Ketään ei näy, mutta pian sen läheltä kuuluu kovaäänistä puhetta: ”Muista sitten tulla huomiseen oikeudenkäyntiin. Sinun on pakko tulla sinne. Oikeuden istunto alkaa kello 13 ja siellä on oltava.”
Tässä vaiheessa Outi kiihdyttää askeleitaan, varmistaa, ettei kukaan seuraa ja pääsee palaamaan hengästyneenä ja kertoo kokemuksensa. Mietin, että tarina on keskelle kirkonkylän idylliä iskenyt äkkiväärän surrealistinen tihentymä, kuin kolkon Trump- ja korona-syksyn koko kuva.
Nyt olemme jo palanneet evakosta talvikotiimme Espooseen. Trump-painajainen ei kokonaan katoa tammikuun 20. päivänä, mutta painuu taustalle. Sitten odottelemme rokotteita, joita meille ikääntyneille on luvassa ehkä jo alkuvuodesta. Ja toivomme, että korona on pian nujerrettu ja ensi kesänä saamme taas halata läheisiämme.