Näyttelijä Kirsti Wallasvaara kuoli 78-vuotiaana marraskuun 11. päivänä, vajaa viikko sitten. Se kouraisi, hän oli yksi meidän sukupolvemme eli 1940-luvulla syntyneiden ikoneista.
Wallasvaaran läpimurto oli vuoden 1966 elokuvassa ”Käpy selän alla”, josta heti tuli nuoren polven identiteettiä luonut ilmestys ja klassikkona se on pysynyt. Kaksi vuotta myöhemmin Wallasvaara hurmasi tv:n Jatkoajassa – jota silloin lähes koko kansa katsoi – pääministeri Mauno Koiviston, joka sitten hurmasi Suomen kansan.
Olin opiskeluaikana 1970-luvun alussa muutaman vuoden Alkon Tampereen Rautatienkadun myymälässä osa-aikamyyjänä puolitoista päivää viikossa. Eräänä lähes helteisen toukokuun iltapäivänä myymälässä oli hiljainen hetki, vain muutama asiakas. Silloin ulko-oven avaa nuori kaunis nainen, joka pysähtyy hetkeksi kun näkee meidät viisi myyjää pitkän tiskin takana. Hetken epäröinnin jälkeen hän suuntaa kevein askelin suoraan minua kohti. Hänellä on mustat housut ja oranssinen t-paita, ja kun hän on lähellä, tajuan että hän on – Kirsti Wallasvaara.
Kun hän on päässyt tiskin lähelle, hän väläyttää kauniin hymyn ja tilaa kaksi pulloa viiniä. Minulla on sydän ehtinyt ponnahtaa kurkkuun, mutta yritän näytellä tyynen rauhallista. Haen viinit ja kun hän ryhtyy maksamaan, tyrehdytän äkillisen halua sanoa, että ”talo tarjoaa”. Wallasvaara laittaa viinipullot kassiinsa, väläyttää uudelleen kauniin hymyn, kääntyy ja lähtee kevein askelin kohti ulko-ovea. En ole ainoa, joka seuraa hänen liikkumistaan ja myymälässä on oudon hiljaista. Pian ulko-ovi käy, ja hän on kadonnut Tampereen lähes helteiseen iltapäivään.
Kirsti Wallasvaaran silloinen hahmo kiteyttää paljon siitä, mitä 1960-luvun kulttuurinen murros meille nuorille silloin merkitsi: uudenlaista vapautta, isompaa itsenäisyyttä, miehen ja naisen tasa-arvoisempaa suhdetta – ja minulle vielä painokkaammin tuon henkilökohtaisen kokemuksen kautta.
Jokaiselle sukupolvelle syntyy omat ikoninsa, omia pyrkimyksiä ja haaveita kiteyttävät henkilöt, elokuvat, musiikit ja ideat. Tämä on käynyt ilmi TV 1:n erinomaisessa Elämäni biisi -sarjassa, jossa eri-ikäisten osallistujien valitsemat musiikit ja niiden taustatarinat eivät toisiaan paljoa kohtaa. ”Eri ihmisille ’sama aika’ on eri aika, koska se koetaan minuuden eri kehitysvaiheissa”, Karl Mannheim on pelkistänyt.
Oman sukupolven ikonihahmot iskostuvat mieliimme pysyvästi, ja kun he fyysisesti kuolevat, meidät valtaa haikeus, koska se kertoo meidän sukupolvemme ajan olevan jo vähissä. Mutta niin kauan kuin me elämme, meidän mielissämme elävät myös meidän ikonimme.