Sain ansiostasi materiaalia tutkimusmenetelmäluennolleni. Keskustelimme opiskelijoiden kanssa ”järjenvastaista” -lausuntosi avulla muun muassa yhteiskunnassa vallalla olevista diskursseista, diskurssien historiallisesta muuntumisesta ja diskurssien yliyksilöllisyydestä. Esimerkiksi 1930-luvulla Suomessa puhuttiin paljon muun muassa ”alamittaisesta ihmisaineksesta”, jonka olemassaolon katsottiin uhkaavan kansakunnan vahvuutta. Alamittaisia olivat muun muassa kehitysvammaiset ja heille piti tietenkin tehdä jotain.
Mutta sinähän siis puhuit heikommasta aineksesta ja alkoholi- ja huumeriippuvaisista ihmisistä. Ei ollenkaan sama asia.
Diskurssien tutkiminen on ollut jonkin aikaa epäsuosiossa. Esimerkiksi yksi yhteiskuntatieteisiin viime vuosina suunnattu vallitseva kritiikin muoto on ollut, että niiden piirissä tutkitaan ”vain puhetta” (diskursseja), eikä ”oikeaa todellisuutta”. Diskursseilla kuitenkin luodaan maailmaa ja hahmotellaan keinoja sen hallitsemiseksi. Michel Foucault (1925-1984) on todennut, että diskurssit systemaattisesti rakentavat niitä objekteja, joista puhuvat: siis luovat käsityksiä siitä, miten asiat ovat ja, mitä niille tulisi tehdä. Samalla ne sulkevat pois muita vaihtoehtoja.
Jostain se ajatus ”heikommasta aineksesta” ui mielenkiintoisesti sinunkin päivitykseesi Saul. Samalla tulit vahvistaneeksi vallalla olevaa ajan henkeä. Sen sijaan, että syitä ihmisten huonoon vointiin haettaisiin esimerkiksi yhteiskunnan rakenteista, niitä haetaan yhä useammin yksilöistä itsestään: elämänhallinta ei ole kunnossa, työnteko tai yhteiset asiat eivät kiinnosta.
Syksyn näkyvimmän syrjäytymisen vastaisen kampanjan ”Ihan tavallisia asioita”-kampanjan nettisivuilla on ote Virpi Suutarin tulevasta dokumenttielokuvasta. Siinä lapsenlapsensa luo kylään tullut isoäiti käy monologina läpi 21-vuotiaan lapsenlapsen elämää. Elämä on ollut nähtävästi huonolla mallilla jo jonkun aikaa: alkoholia, huumeita ja huonoa seuraa. Lahjaksi annettu ”Kultaisen käytöksen” opaskirjakaan ei ole auttanut, koska sitä ei ole luettu. Isoäiti on murheissaan.
Näytin tämänkin videon opiskelijoilleni. Eräs heistä kysyi hämmentyneenä, ”siis, mitä tällä yritetään sanoa”. Niin, mitä?
Olojen kiristyessä pintaan on pulpahtanut jatkuvasti uusia ongelma- ja ratkaisumäärittelyjä. Tämä on luonnollista: uudessa tilanteessa pitää miettiä, mikä on ongelmana, ja mitä sille tulisi tehdä. Samalla esille on noussut kuitenkin ilmapiiri, ettei näihin määrittelyihin pitäisi kiinnittää liikaa huomiota, koska ne ovat vain heittoja, keskustelunavauksia, jne.
Nyt, jos milloin tarvitaan kuitenkin keskustelua ongelmista ja niiden ratkaisuyrityksistä sekä diskurssianalyysia pureutumaan systemaattisesti vallalla olevaan puheeseen ja siinä hahmoteltuun ”ajan henkeen”. Miksi esimerkiksi etsimme automaattisesti syytä videolla esiintyvän lapsenlapsen huonoon vointiin tämän omista valinnoista? Siksi Saul sinäkin olet joutunut vastaamaan ikäviin tiedusteluihin tarkoitusperistäsi. Haluamme tietää, mitä ajat takaa sanavalinnoillasi. Jokin funktiohan niillä on.
Yhteiskuntablogiikan loppusyksyssä keskitytään tuomaan ajan henkeä esille eri näkökulmista. Huomenna ilmestyy Eeva Luhtakallion pyöräilyä ja demokratiaa käsittelevä kirjoitus. Sen jälkeen Anna Alanko tarkastelee maailmaa ruotsalaisesta hyvinvointivaltiosta käsin. Muista mielenkiintoisista kirjoittajista lisää myöhemmin.
Hyvää loppusyksyä kaikille!